RAEVAARA

TARKASTELEMME MAAILMAA pitkälti median kautta. Tunnemme monet asiat vain sellaisina kuin media ne esittää. Mitä monipuolisemmin mediaa seuraamme, sitä vivahteikkaampi ja ehkä myös todempi kuva asioista syntyy, mutta paljon jää myös näkemättä ja ymmärtämättä.

Suurin osa ihmisistä seuraa tiedettäkin nimenomaan median kautta. He lukevat tiedettä käsitteleviä uutisia, henkilöhaastatteluja ja tietokirjoja, katselevat dokumentteja ja törmäävät sosiaalisessa mediassa levitettyihin väitteisiin.

Vain pienellä osalla ihmisistä on omakohtaista tai läheisen kautta hankittua tietoa siitä, miten tiedettä tehdään, miten tiedeyhteisö toimii tai millaista tutkimusta eri tieteenaloilla on. Yhden tieteenalan hyväkin tuntemus ei toisaalta takaa hyvää muiden tieteenalojen tuntemusta.

Kuvamme tieteestä on väistämättä kapea ja siksi jopa valheellinen.

Ihmisten käsityksiin tieteestä vaikuttavat myös viihde ja taide. Televisiosarjojen huiman tekniset rikostutkinnat, elokuvien hullut tiedemiehet ja trillereiden supervirukset paitsi heijastavat tiedekäsityksiä, myös luovat niitä.

Suomalaisten tiedekäsitykseen saa sinänsä olla tyytyväinen, sillä kolmen vuoden välein tehtävästä Tiedebarometristä näkyy, että tiedettä arvostetaan aina vain enemmän ja myös sen periaatteita ymmärretään hyvin.

Silti tieteen julkisuuskuvassa on paljon petrattavaa: se on nimittäin hyvin epätasainen. Se tiedesisältö, jota media tarjoaa, on suurimmaksi osaksi kunnossa, mutta ongelma on, että tieteestä näkyy julkisuuteen hyvin kapea osa.

Tämä kapeus näkyy monella tasolla. Ensinnäkin tieteenaloista esiintyy julkisuudessa vain pieni osuus. On paljon tieteenaloja, jotka eivät näy käytännössä ollenkaan. Toisaalta ne alat, joille julkisuutta riittää, saattavat olla esillä hyvin kapeasti. Niiltä nostetaan esiin vain tietynlaisia tutkimuksia ja tuloksia, tai sitten esiin pääsee konkreettisesti vain yksi tutkija.

Moniäänisyys tekisi hyvää tieteelle julkisuudessa. Vaikka tieteentekijä olisi kuinka ammattitaitoinen, hänellä on kuitenkin oma tapa katsoa tieteenalaansa, omat kiinnostuksen kohteensa ja tutkimusaiheensa. Olisi esimerkiksi tervetullutta, että evoluutiopsykologiaa edustaisi julkisuudessa joku muukin kuin Markus J. Rantala.

Mitä useampi ihminen edustaisi tieteenalaa julkisuudessa, sitä kattavampi kuva siitä syntyisi yleisölle. Tämä on myös maamme pienuudesta johtuva ongelma: jotkut tieteenalat ja tutkimuskohteet todella ovat meillä vain yhden tieteentekijän käsissä.

Olen hoitanut puolentoista vuoden ajan osa-aikaista työelämäprofessorin virkaa Turun ylipistossa. Virka on jaettu lääketieteellisen ja humanistisen tiedekunnan kesken, ja siksi törmään tutkimusaiheisiin varsin laajalla kirjolla. Eteeni tulee jatkuvasti valaistumisen hetkiä. Kuinka vähän olenkaan tiennyt esimerkiksi kieli- ja käännöstieteistä! Miksei kukaan puhu julkisuudessa vaikkapa kielitypologiasta? Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin jatkuvat valitukset suomen kielen “rappeutumisesta” ja englannin ylivallasta, jollaisina kielitiede nyt mediassa näyttäytyy.

Syitä median kapealle kuvalle tieteestä on tietysti paljon. On tieteenaloja, joilta kaivataan jatkuvasti selityksiä maailman tapahtumille. Politiikan tutkijat tai nyt vaikkapa ilmastotutkijat pääsevät usein ääneen. Kielitypologia taas ei toimittajien silmissä tarjoa sellaisia vastauksia, joille olisi tarvetta.

Jotkin tieteenalat taas ovat perinteisesti olleet paljon yleistajuistettuja ja niiltä ilmestyy jatkuvasti esimerkiksi tietokirjallisuutta. Suomessa ainakin tähtitiede on tällainen ala. Toisille aloille ei ehkä ole päässyt pesiytymään samanlaista populaarikirjoittamisen kulttuuria. Joskus on taas vain sattumaa, että pienelle tieteenalalle on eksynyt tekijäksi ihminen, joka mielellään kirjoittaa ja puhuu tekemisistään.

Tässä maailmanajassa tieteelle on näyttänyt riittävän kaikenlaisia kriitikoita ja heidän komppaajiaan. Kritiikki on monesti pelkkää olkiukkojen rakentelua, jota tieteen ohut julkisuuskuva helpottaa. Vaikkapa sukupuolentutkimusta on mukava maallikonkin lätkiä, kun sen alla tehtävien tutkimusten ja tutkimusmenetelmien kirjo ei ole koskaan oikeasti auennut silmien eteen.