(johanneksen Kirkko) Käärmeeseen, Hugo Simberg, Kaksi Luonnosta Tuomiokirkon Keskiholvin Ajoittamaton, Kansallisgalleria, Helsinki. Tampereen Mäkinen. Kansallisgalleria / / Kuva: Ateneum Janne

hugo Simberg Käsitteli Ristiriitaista Suhtautumistaan Oman Aikansa Siveellisyyskeskusteluihin Käärmefreskos-*** ***saan, Jonka Hän Maalasi Tampereen Tuomiokirkon Kattoon. Se Herätti Aikanaan Suurta Närkästystä.

Esoteerisuus taiteilijoiden työkaluna

Miksi esoteerisuus eli okkultismi kiinnosti taiteilijoita ennen ja

kiinnostaa edelleenkin?

ERÄÄNÄ ELOKUISENA ILTANA vuonna 1900 taiteilija Hugo Simberg asettui työpöytänsä ääreen, sytytti asetyylilamppunsa ja alkoi piirtää. Auringonlaskun kajo hiipui ja kaikkialle laskeutui hiljaisuus. Taiteilijan tavoitteena oli luoda uusia jumalia – sellaisia, joista hän voisi itse pitää.

Nuo taideteoksiksi muotoutuneet uudet jumalat imivät kasvuvoimaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kukoistaneesta modernista esoteerisuudesta – tai okkultismista, kuten tutkijat sitä myös nimittävät. Simbergin ohella monet taiteilijat innostuivat tuolloin muun muassa teosofiasta, spiritualismista, psyykkisestä tutkimuksesta ja vapaamuurariudesta.

Toukokuussa 2019 tarkastetussa väitöstutkimuksessani perehdyin taiteen ja esoteerisuuden yhteyksiin paitsi Simbergin myös Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen taidetta tarkastelemalla. Suomalaistaiteilijoiden kiinnostus esoteerisuutta kohtaan asettuu osaksi laajempaa ilmiötä. Moderni taide ja kirjallisuus ovat tarjonneet yhden niistä kasvualustoista, joissa länsimaisen esoteerisuuden traditio on saanut elää ja kukoistaa monimuotoisena. Se näyttää puhuttelevan myös osaa nykytaiteilijoista. He suhtautuvat taiteensa materiaalisuuteen kuin alkemistit ja viittaavat muuntuneisiin mielentiloihinsa muun muassa haltioitumisen ja meditaation termein.

Miksi esoteerisuus sitten kiinnostaa taiteilijoita? Yhden vastauksen tarjoavat nähdäkseni kulttuuriset luokittelut, rajanvedot ja niiden huojuttamisen mahdollisuus. Uskontotieteessä uskontoa voidaan tarkastella kulttuurisissa, historiallisissa ja sosiaalisissa prosesseissa tuotettuna kategoriana tai luokitteluna, jonka rajoista neuvotellaan jatkuvasti. Se, mikä milloinkin nähdään uskontona, rakentuu siis ihmisten keskinäisissä keskusteluissa ja toi- 1 minnassa. Tähän neuvotteluun osallistuvat niin yksilöt, uskonnolliset ryhmät, media kuin tutkijatkin.

Sama periaate pätee myös siihen, mikä kulloinkin määritellään taiteeksi, tieteeksi tai vaikkapa yliluonnolliseksi. Myös näiden kulttuuristen kategorioiden rajat ovat liikkuvia ja neuvoteltavissa.

Länsimaisen esoterian tutkijalle tämänkaltaiset rajanvedot ovat kiinnostavia, sillä yksi tapa määritellä esoteerisuutta kytkeytyy hylkimisen strategiaan: esoteerisuus on sitä, mikä ei ole mahtunut hyväksytyn tieteen tai hyväksytyn uskonnon piiriin. Näin siitä muodostuu eräänlainen roskakorikategoria, joka pitää sisällään joukon tiedon 2 ja uskon hylättyjä muotoja.

TIEDON JA TIETEEN RAJAT YLITETÄÄN, KOSKA SE ON MAHDOLLISTA

TIETEENTEKIJÖITÄ JA TAITEILIJOITA yhdistää loputon uteliaisuus ja tiedonhalu. Miten maailma ja ihmiset toimivat, millaiset lainalaisuudet niitä ohjaavat? Eksistentiaalisesta pohdinnasta kumpuava uteliaisuus ajaa heitä esittämään kysymyksiä ja etsimään niihin myös vastauksia. Vaikka Akseli Gallen-Kallela oli ennen kaikkea taiteilija, hän halusi samastaa itsensä myös suuresti ihailemiinsa tieteentekijöihin. Häntä kiinnostivat muun muassa tähtitiede, geologia ja kemia. Kun Gallen-Kallelan Kirsti-tytär kiinnostui teosofiasta 1910-luvulla, taiteilija ehdotti hänelle, että ennen teosofisiin kysymyksiin syventymistä olisi syytä tutustua ”eksakteihin tieteisiin”.

Tieteelliset tutkimukset tarjosivat Gallen-Kallelalle yhden tärkeän lähteen häntä kiinnostaneiden kysymysten ratkaisemiseksi. Niiden ohella taiteilijaa kiehtoivat kuitenkin myös monet nykyisin salatieteellisiksi tai yliluonnollisiksi määritellyt ilmiöt. Gallen-Kallela uskoi, että muinaiset kalevalaiset esi-isämme tiesivät jotain, mikä oli sittemmin unohtunut. Tulen ja sen palvonnan olemusta pohtiessaan hän totesi, että tiede tuskin voi lausua niistä viimeistä sanaansa ”ennen kuin on löydetty porras fysiikasta metafysiikkaan”. Hän uskoi, että tieteentekijän oli toisinaan sukellettava syvälle aarteita löytääkseen, vaikka 3 muut eivät häntä aina ymmärtäisikään. Oli etsittävä jotain uutta, pyrittävä näkemään asiat toisin.

Kurkotellessaan uudenlaista taidetta kohden Gallen- Kallela tuli huojuttaneeksi samalla vallitsevia käsityksiä siitä, mitä uskonto ja tiede tarkoittivat. Hän pyristeli etäämmäksi kirkollisen kristillisyyden määrittämästä uskonnosta. Toisaalta hän monien aikalaistensa tavoin myös näki, että turhan materialistiseksi käpertyneen tieteen oli kehittyäkseen otettava askel kohti tuntematonta, metafyysistä. Näin Gallen-Kallela osallistui niihin neuvotteluihin, joiden myötä hyväksytyn tieteen rajat muuttuvat historian saatossa.

Yhden konkreettisen esimerkin tieteen rajojen liikkumisesta tarjoaa Gallen-Kallelaakin kiehtonut psyykkinen tutkimus, jonka tavoitteena oli selvittää tieteellisin menetelmin esimerkiksi telepatian ja selvänäköisyyden kaltaisten ilmiöiden syitä. Psyykkinen tutkimus kietoutui monisyisesti parhaillaan muotoutumassa olevaan tieteenalaan, psykologiaan, jota tuolloin kutsuttiin myös sielutieteeksi. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa se tarjosi vielä keskustelufoorumin niin tieteentekijöille kuin spiritualisteille ja teosofeille. Hyväksytyn tieteen rajoista neuvoteltiin ja kiisteltiin yhdessä.

Suoraviivaisempi rajanveto tieteellisen psykologian ja pseudotieteellisen parapsykologian välillä vedettiin vasta myöhemmin. Parapsykologiasta alettiin puhua vakiintuneemmin maailmansotien välisellä ajalla, ja vuosisadan puolivälistä lähtien se alkoi liukua yhä enenevissä määrin 4 tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle.

Uuden tiedon luotaamisen, vanhojen teorioiden romuttamisen ja tieteen rajojen kyseenalaistamisen pitäisi tietenkin olla ensisijassa tieteentekijöiden työtä. Taiteilijoilla on heihin nähden kuitenkin yksi etu puolellaan: heillä ei ole mitään velvollisuutta kunnioittaa hyväksytyn tiedon tai tieteen kategorian rajoja. Mikäli tieteentekijä pyrkii säilyttämään asemansa tiedeyhteisössä, on hänen suhtauduttava näihin rajanvetoihin aivan toisella vakavuudella.

Taiteilijoillakin on toki omat, taidemaailman arvoihin ja toimintamekanismeihin liittyvät rajansa ja ihanteensa, mutta ne eivät liity samalla tavoin hyödynnetyn tiedon tieteellisyyteen tai käytettyjen metodien oikeellisuuteen. Niinpä tieteen raja-alueilla, marginaaleissa ja ulkopuolella elävä esoteerisuus voi tarjota heille mahdollisen, ellei peräti kiinnostavan, inspiraation lähteen uutta luodatessa.

ESOTEERISUUS HUOJUTTAMISEN TYÖKALUNA

KULTTUURISTEN RAJANVETOJEN ja hegemonisten luokittelujen koettelua on pidetty taiteelle ominaisena etenkin modernilla ja sen jälkeisellä ajalla. Usein taiteilijoilta suorastaan odotetaan avantgardeperiaatteiden mukaisesti paitsi perinteisen uskonnollisuuden myös muunlaisten vakiintuneiden järjestelmien rajojen venyttämistä tai rikkomista. Taide saa ja sen pitää herättää tunteita, aiheuttaa keskustelua ja nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Tässä huojuttamisessa esoteerisuus voi toimia yhtenä työvälineenä.

1900-luvun vaihteessa taiteilijat hyödynsivät esoteerisuutta muun muassa irtautuakseen akateemisen taidemaailman vallitsevista säännöksistä ja ihanteista. Spiritualismiin liittyvä uudenlainen henkiestetiikka ja meedioiden hyödyntämä automaattikirjoittaminen ja -piirtäminen tarjosivat taiteilijoille mahdollisuuden esittää oma taiteensa toisen- ja uudenlaisena. Ajan kokeellinen psykologia oli kiinnostunut tämänkaltaisista, patologisina pidetyistä ilmiöistä ja siten niistä tuli osa sitä toiseuden kategoriaa, jota taiteilijat hyödynsivät omien 5 teorioidensa uudistamisessa. Esoteerisuus tarjosi heille mahdollisuuden muuttaa käsitystä siitä, millaista hyvä ja oikeanlainen taide oli.

Historian saatossa esoteerisuutta on toistuvasti hyödynnetty myös sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien luokittelujen kyseenalaistamisessa. Esimerkiksi Hugo Simbergin taiteen voi nähdä osana siveyttä ja seksuaalimoraalia koskevia kiistoja, jotka velloivat kiihkeinä 1800-luvun lopulla. Kiistelyiden ristiriitaisia jälkiä voi nähdä muun muassa Tampereen tuomiokirkon katon kiemurtelevassa käärmeessä. Taiteilija suunnitteli katon keskipisteeksi ensin auringossa kylpeviä tulipunaruusuja, joilla on hänen taiteessa usein aistillisen rakkauden ihanteeseen liittyvä merkitys.

Simberg olisi halunnut löytää itselleen kumppanin, jonka kanssa hän olisi voinut puhua aivan kaikesta, rakastaa kiihkeästi ja samalla kehittyä henkisesti. Ajan esoteeriset keskustelut tarjosivat inspiroivan lähteen tällaisille ajatuksille. Luonnosprosessin edetessä aistillisuutta hehkuvat ruusut antoivat kuitenkin tilaa käärmeelle, joka ahmaisee suuhunsa omenan – kristillisen perisynnin tyypillisim- 6 män symbolin.

Simbergin ja monien muiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden tapauksessa esoteerisuus onkin toiminut potentiaalisesti vapauttavana voimana suhteessa ahtaasti ymmärrettyyn seksuaalimoraaliin ja normitettuihin suku- 7 puolirooleihin. Muun muassa teosofiasta ammennetut ajatukset seksuaalisuuden potentiaalisesti jumaloittavista voimista ja täydellisistä androgyyneistä avasivat osaltaan mahdollisuuden määritellä sukupuolta ja seksuaalisuutta tavanomaista väljemmältä pohjalta.

Esoteerisuuteen liittyvät ilmiöt ja ajatukset ovatkin tarjonneet ja tarjoavat yhä taiteilijoille välineen huojuttaa kulttuurisia rajanvetoja ja totuttuja käsityksiä. Nykytaiteen ja -kirjallisuuden tekijät puhuvat mielellään noituudesta kyseenalaistaessaan patriarkaalisia luokitteluja tai ammentavat animismista ja shamanismista kritisoidessaan luontosuhdettamme ja kulutustottumuksiamme. Vaikka kiistelyn kohteet ovat osin vaihtuneet, esoteerisuus näyttää edelleen elävän omaa elämäänsä ainakin sellaisessa taiteessa, jossa etsitään vastauksia vakiintuneiden toimintamallien ja katsomusten kyseenalaistamiseksi.

Viitteet

1 Ks. esim. Taira 2015, 84–87.

2 Hanegraaff 2012, 230–239.

3 Gallen-Kallelasta ks. Kokkinen 2019, 100–105, 205–207. 4 Aho 1993, Järvenpää 2020.

5 Morehead 2009.

6 Ks. tarkemmin Kokkinen 2019, 228–252.

7 Ks. esim. Harmainen 2014, Palin 2017.

Kirjallisuus

Aho, Jouko. 1993. Parapsykologit. Ulkopuolisen näkemys poikkeavan tieteen suomalaiseen historiaan. Helsinki: SHS. Hanegraaff, Wouter J. 2012 Esotericism and the academy. Rejected knowledge in Western culture. Cambridge: Cambridge University Press.

Harmainen, Antti. 2014. ”Kuinka lemmen tulta hallitaan? J. H. Erkko, sukupuoli ja uskonto 1800-luvun lopulla”. – Sukupuolentutkimus – Genusforskning 27 (1): 20–30. Järvenpää, Juuso. (2020) “Psyykkinen tutkimus ja parapsykologia”. Teoksessa Tiina Mahlamäki & Nina Kokkinen (toim.). Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Kokkinen, Nina. 2019. Totuudenetsijät. Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Tampere: Vastapaino.

Morehead, Allison. 2009. ”Symbolism, Mediumship, and the “Study of the Soul that has Constituted Itself as a Positivist Science””. – Canadian Art Review RACAR 34 (1): 77–85. Palin, Tutta. 2017. ”Henkinen sukulaisuus taiteilija Ester Heleniuksen tuotannossa ja sosiaalisissa suhteissa”. – Historiallinen aikakauskirja 2017 (2): 225–39.

Taira, Teemu. 2015. Pehmeitä kumouksia: uskonto, media, nykyaika. Eetos-julkaisuja 17. Turku: Eetos.