Minä, skeptikko

Leppälä Kari

”Skepsiksellä on hallussaan someyhteensopivien tiedonjyvien kultakaivos.”

OLEN KIRSI VIRTANEN, 59-vuotias, synnyin Kannuksessaa. Koulutukseltani olen aikuiskasvatustieteen kandi. Olen varsin ylpeä kandistani, saavutin sen vasta aikuisiällä, yli viisikymppisenä. Ennen kandia olin ylioppilas, kirjoitin Sursikin lukiosta Pedersöressä, ABI-83. Halusin kuitenkin itselleni niin kutsutun formaalin osaamisen, ja nyt minulla on se.

Olen ammatiltani toimittaja ja nykyään päätyöni on podcastit. Teen kaikki podcastini itse, alusta loppuun. Ideoin, myyn, käsikirjoitan, toimitan, spiikkaan, äänitän ja editoin. Lisäksi opetan podcastien tekemistä ja opetan myös tarinallistamista.

YRITIN LEVITOIDA

KASVOIN RUOTSISSA. Vanhempani muuttivat Ruotsiin työn perässä 1960-luvulla. Minulle Ruotsi on enemmän kotimaa kuin Suomi. Periaatteessa olen suomalainen, mutta heti kun menen Ruotsiin, muutun ruotsalaiseksi.

Lapsuuskotini oli uskonnoton. Iltarukous ei noussut esiin edes sanana. Skeptisyyteeni ja uskonnottomuuteeni ei liity mielen räjäyttävää ymmärryksen syttymistä, vaan minut on kasvatettu tällaiseksi. Enemmän päässäni räjähtää, kun kohtaan ihmisen, joka valitsee uskon, ei tietoa.

En ole koskaan uskonut Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan yliluonnolliseen.

Olen kovasti koettanut uskoa ja yrittänyt löytää syitä uskoa. Todisteita vastaan suostuisin uskomaan mihin tahansa. Lapsena yritin tehdä itsestäni täydellisen ympyrän liittämällä vastakkain kämmenet ja jalkapohjat – toivoin, että se olisi auttanut minua levitoimaan.

En ole koskaan onnistunut kokemaan mitään lähellekään yliluonnollista. En, vaikka olen antanut yliluonnolliselle kaikki mahdollisuudet lähestyä minua. Yliluonnollisen suhteen minulla on yhä edelleen varsin avoin mieli: Tänne vaan! Olen valmis.

Koronan ja kaiken sen myötä syntyneen salaliittoteoretisoinnin jälkeen olen huomannut kaipaavani uutta renessanssia. Korona-aikana jokainen hörhö näki asiakseen vääntäytyä esiin. Minulla on tuttavia, joiden tiesin olevan ”siihen suuntaan kallellaan”, korona-aika poisti heiltä kaikki estot. Se oli menoa eikä meininkiä, salaliittoteoriatanner pöllysi. Tieteen edustajat eivät vieläkään ole korjanneet tilannetta. Siihen työhön Skepsis sopisi erinomaisen hyvin.

LUOVUIN KIRJOISTA

LUEN. Todella, todella paljon.

Opin intohimoisen lukemisen ja lapsena. Vaikka kasvoin Ruotsissa, vietimme kaikki mahdolliset lomat Suomessa. Siihen aikaan Suomeen kesälomalle tulevalle lapselle ei ollut tarjolla muuta viihdykettä kuin se kirjallisuus, mikä isovanhempien taloista sattui löytymään. Yhdestä mummolasta löytyi Valittujen Palojen kokoelmateoksia ja Otavan yksiosainen tietosanakirja. Lisäksi hyllyssä oli sotakirjallisuutta, Esa Anttalaa ja Niilo Lauttamusta.

Toisen mummolan välikatolta minä ja serkut löysimme pornokortit ja Regina-, Kalle- ja Jallu- aikakauslehtien vanhoja numeroita. Hienotunteisuussyistä en tässä kerro, kummasta mummolasta löytyi kumpaa kirjallisuutta, mutta vakuutan, että kaikki kirjat ja lehdet on tarkkaan luettu ja kaikki kuvat katsottu.

Lapsuuskodissa kirjakerhojäsenyys toi kotikirjahyllyymme paljon normikirjallisuutta, mutta se toi myös Fanny Hillin, Lady Chatterleyn ja Desmond Morrisin. Ja Jane Goodallin apinakirjan ja Rachel Carsonin järisyttävän Tyst vår. Ja Isaac Asimovin. Asimovin Jag, Robot tuli isomman kirjakerhopaketin kylkiäisenä. Silloin minut myytiin, ostaja: science fiction.

Luovuin jo aikaa sitten kirjoista. Nykyään luen kaiken digitalisessa muodossa. Joudun kuitenkin myöntämään, että minulla on kellarissa kirjasarja Suomen Sana (suomalaisia kirjailijavalioita kautta aikojen) osat 1–24 siltä varalta, että tulee vaikkapa ydinsota ja joudun kuukausiksi väestönsuojaan. Sitten olisi aikaa lukea suomalaisia kirjailijavalioita. Toivottavasti niin ei koskaan käy. Varsinkaan, kun en ole hamstrannut lainkaan ruokaa, ellei säilyketölkillistä savumuikkua lasketa.

HOROSKOOPPINI? KÄPY!

NYKYISESSÄ ELÄMÄSSÄNI KOHTAAN HUUHAAVÄKEÄ päivittäin. Asun Kokkolassa, kaupungissa, joka sijaitsee Suomen raamattu-, hopeavesi-, turkistarhaus ja rokotevastaisuusvyöhykkeellä. Tällä alueella usko on ylitse kaiken muun. Epäilen, että Keski-Pohjanmaan uskonnollisuudesta, salaliittoteorioista ja huuhaaintoilusta koostuvaan hetteikköön on upotettu lukemattomia syöpälääkekeksijä- ja ilmastonmuutospysäyttäjäaivoja. Hirvittävän sääli ja hirvittävää tuhlausta. Suututtaa. Minusta huuhaaihmisten on syytä kantaa kollektiivista syyllisyyttä siitä, että maailma ei ole niin hyvä paikka kuin se oikeasti voisi olla. Minua surettaa se, mistä ihmiset jäävät paitsi silloin, kun huuhaa vie mukanaan. Kaikki menettävät, huuhaauskovaiset ja heidän kanssaihmisensä.

Kun joku tiedustelee horoskooppimerkkiäni, vastaan: käpy. Moni tuohtuu vastauksestani – he kokevat sen pilkkaavan heitä. Mitä se tekeekin.

RIKOSPOLIISIN KUULUSTELUISSA

VUONNA 2008 vastaanotin Skepsiksen Sokrates- palkinnon. Sokrates-palkinto on olympiamitalini, euroviisuvoittoni ja Finlandia-palkintoni. Joudun aina selittämään, mistä palkinnosta on kyse, en ole ikinä törmännyt ihmiseen, joka olisi tiennyt, mikä Sokrates-palkinto on.

Sokrates-palkinto on minulle tärkeä. Se todistaa, etten ole yksin, enkä eksyksissä. Se voisi olla yksi maamme arvostetuimmista palkinnoista. Siihen ei liity rahaa eikä julkaisuoikeuksia, vaan siihen liittyy äly ja ymmärrys. Näitä asioita pitäisi ehdottomasti kannattaa ja kuljettaa eteenpäin – laajalla rintamalla ja vahvalla otteella.

Minun Sokrates-palkintoani perusteltiin ”rationaalisen ajattelun edistämisestä” YLE Radio 1:ssä. Sain radiolle tekemistäni ohjelmista aina paljon palautetta. Useimmiten haukkuja. Kahteen otteeseen jouduin ohjelmasta rikospoliisin kuulusteluun. Julkisen sana neuvostolle tehtiin kanteluita. Yhden kerran minua epäiltiin jopa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tämä kansanryhmä oli suomenruotsalaiset! En koskaan joutunut syytteeseen, ja JSN vapautti joka kerta.

En ole tahallisesti tai tietoisesti pyrkinyt rationaalisuuteen, se vain sattuu olemaan luonteenpiirteeni. Minulla on neljä lasta, ja ilokseni voin todeta, että olen huomannut tuon vahvan rationaalisuuden vivahteen kaikissa lapsissani. Mutta niinhän se menee: älykkyys peritään äidiltä.

SOMEEN EHTII VIELÄ MUKAAN!

PAULI OHUKAISEN Skepsis-kritiikki (Skeptikko 4/2022) oli minulle sekä mieluisaa että murheellista luettavaa. Ohukainen on kritiikissään täsmälleen oikeassa, mikä on surullista.

Olen kuitenkin luonteeltani optimisti, enkä usko, että Skepsiksen tarvitsee heittää pyyhettä kehään aivan vielä. Suunnanmuutosta kuitenkin tarvitaan ja tuon suunnanmuutoksen olisi tapahduttava mieluummin eilen.

Skepsiksen onneksi some on nopea maailma, ja tuo somemaailman nopeus voi muodostua Skepsiksen pelastajaksi. Nopeus nimittäin edellyttää volyymia. Somemaailma – erityisesti Twitter ja TikTok - janoaa uutta julkaisua joka sekunnin murto-osa. Sinne ehtii vielä mukaan!

Muistuttaisin, että Skepsiksellä on hallussaan someyhteensopivien tiedonjyvien kultakaivos. Järjestöllä on valtavasti aiemmin julkaistua materiaalia. Tuosta materiaalista löytyy taatusti iskeviä ja lyhyitä someyhteensopivia heittoja, kysymyksiä, väitteitä ja teesejä. Tuota jo olemassa olevaa materiaalia voisi käyttää auttamaan Skepsistä pääsemään somejulkaisemisen alkuun.

Ja tuon alun aikana Skepsis voisi kehittää itselleen toimivan somestrategian. Pikkuhiljaa Skepsis voisi siirtyä ajankohtaisempiin julkaisuihin ja pian Skepsis olisi someyhteensopiva, moderni, nuoria kiinnostava, haastava ja uskottava järjestö. Tuollainen käännös vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä ja uskoa siihen, ettei Skepsis ole kuollut pystyyn.

On tehtävä. On tartuttava toimeen. Täytyy alkaa somettaa.

Loppuun vielä vastaus klassikkokysymykseen: mikä on elämän tarkoitus? En tiedä.