Terapiaa, henkisiä harjoituksia, uskontoja

Millä perusteella arvioimme ”uusia alkuja” tarjoavia tahoja ja heidän

motiivejaan?

ELÄMÄNMUUTOKSET KUTSUVAT ja toisinaan myös pakottavat ihmisen kääntämään sivua ja suuntaamaan uusien alkujen äärelle. Kriisikohdissa etsitään ja opitaan uusia tapoja kulkea elämässä eteenpäin – hakeudutaan ehkä terapiaan tai löydetään tukea henkisistä harjoituksista tai uskonnosta. Tieteen päivillä Helsingin yliopiston Tiedekulman Stagella järjestettiin 14. tammikuuta paneeli ”Uuteen alkuun: terapia ja henkisyys elämänkriiseissä”, jossa keskusteltiin aiheesta psykoterapeutin, sielunhoitoon perehtyneen teologin sekä erilaisia uskonnollisia suuntauksia tutkineiden uskontotieteilijöiden ja antropologien näkökulmista.

Puheenjohtajana toimi uskontotieteen professori Terhi Utriainen Helsingin yliopistosta ja panelisteina väitöskirjatutkija Ville Husgafvel Helsingin yliopistosta, tutkimusjohtaja Marja Tiilikainen Siirtolaisuusinstituutista, kouluttajapsykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio, yliopistonlehtori Helena Kupari Itä-Suomen yliopistosta ja tutkijatohtori Isto Peltomäki Itä-Suomen yliopistosta.

Terhi Utriainen: Mistä näkökulmasta te, arvoisat panelistit, olette törmänneet aiheeseen ”terapia ja henkisyys elämänkriiseissä” ja miksi tämä kysymys on tärkeä?

Ville Husgafvel: Olen väitöskirjassani ja LeNeRe-projektissa (Learning from new religion and spirituality) tutkinut meditaatioharjoitusta etenkin moderneissa terapeuttisissa mindfulnessmenetelmissä. Nämä menetelmät, kuten mindfulnesspohjainen stressinhallintaohjelma MBSR tai mindfulness-pohjainen kognitiivinen terapia on kehitetty buddhalaisten harjoitusperinteiden pohjalta. MBSR kehitettiin alun perin kroonisesta kivusta ja sairauksista kärsivien potilaiden hoitoon sairaalaolosuhteessa. Mindfulness voi kuitenkin laajeta kokonaisvaltaiseksi elämäntavaksi tai henkiseksi tai eksistentiaaliseksi harjoitukseksi.

Henkiset harjoitukset ja yhteisöt voivat täydentää ja täyttää aukkoja muun yhteiskunnan tarjoamissa koulutus- ja terapiapalveluissa. Elämänkriisin kohdatessa tällainen yhteisö voi olla matalan kynnyksen paikka, minne voi mennä keskustelemaan, saamaan vertaistukea ja kohtaamaan omia tunteitaan. Joskus tällaiset yhteisöt voivat myös olla psyykkisesti kuormittavia tai jopa vahingollisia.

Maaret Kallio: Olen kognitiivis-analyyttinen psykoterapeutti, eivätkä ”elämänkriisit” ole asioita, jotka omalla tai kollegojen vastaanotolla näkyisivät. Me työskentelemme pääasiassa sairauksien eli mielenterveysongelmien parissa – emme niinkään sen kanssa, että joku tahtoo aloittaa minäprojektin, jossa muuttuu erilaiseksi. Nykyisin puhutaan paljon, että kaikkien täytyy mennä terapiaan, kehittää koko ajan kauheasti itseään. Sivuun jää se, että ihmisyys on epätäydellistä ja keskeneräistä, että meistä kukaan ei voi tulla ihmisenä valmiiksi, sillä kriisit, vaikeat vaiheet, epätietoisuus, ymmärtämättömyys ja ongelmat ovat osa ihmisen elämää. Me osaamme elää näiden ongelmien kanssa ja niiden läpi yksilöinä tai läheisinä tai ryhmässä. Totta kai tarvittaessa tulee hakeutua ammattiavun piiriin, mutta tulisiko meidän laajentaa sietokykyämme sille, että elämään kuuluu myös aika vaikeita asioita.

Sana ”terapia” on ristiriitainen. Kuka tahansa voi kutsua itseään terapeutiksi ja kuka tahansa voi myydä terapiaa. Hyvinvointiterapioilla on erittäin suuret markkinat, eivätkä hoidot aina ole eettisesti kestäviä tai palvelu vastaa asiakkaan tarpeisiin. Arki ja läheiset ihmiset ovat meillä selkeästi alikäytettyjä asioita. Keskustelu ystävän kanssa voi olla hyvinkin terapeuttinen, vaikkei se ole terapiaa. Taide, musiikki, kuvataide, teatteri ja kirjallisuus voivat käsitellä hyvinkin suuria asioita, joihin peilata itseämme. Ennen kaikkea tulee muistaa arjen tärkeät peruselementit kuten uni, lepo, ravinto ja yhteys toisiin ihmisiin.

Helena Kupari: Tulokulmani aiheeseen on uskonnollisen kääntymisen tutkimus. On olemassa hyvin laaja yhteisymmärrys siitä, että kääntymistä usein edeltää jokin kriisi. Itse olen tutkinut ortodoksiseen kirkkoon liittymistä.

Täytyy muistaa, että monilla uskonnollisilla yhteisöillä voi olla syvällistä, vuosisatojen aikana kertynyttä tietotaitoa siitä, kuinka tukea kriisissä olevia ihmisiä. Omat tutkittavani saivat ortodoksisesta kirkosta vastauksia elämän isoihin kysymyksiin, mutta ehkä vielä enemmän yhteisön, jossa on tilaa käsitellä eksistentiaalisia hengellisiä kysymyksiä ja jossa niitä pidetään tärkeinä.

Varhaisemmassa kääntymisen tutkimuksessa usein ajateltiin, että uskonnollinen kääntyminen on jotain, joka vaan tapahtuu ihmiselle: akuuteista ongelmista kärsivä henkilö saa voimakkaan mystisen kokemuksen tai hänet houkutellaan jonkun yhteisön jäseniksi. Nykyisin tunnistetaan, että valtaosassa tilanteita ihminen itse on aktiivisesti myötävaikuttamassa ja edistämässä omaa kääntymistään.

Uskonnolliseen kääntymiseen liittyy yhteiskunnassa usein huolta siitä, onko taustalla hyväksikäyttöä, harhaan johtamista tai painostamista yhteisön jäseneksi – erityisesti silloin, jos on kyse valtavirtauskonnosta poikkeavasta yhteisöstä. Onkin ehdottoman tärkeää, että voimme tarkastella kriittisesti uskonnollisten ryhmien rekrytointitaktiikoita. Ehkä tässä huolessa kuitenkin heijastuu myös vaikeus ymmärtää sellaisia uusia alkuja, jotka jotenkin poikkeavat sekulaarista maailmankuvasta. Yleisemmin voisi pohtia kysymystä, missä tilanteissa ja millä perustein arvioimme ihmisen kykyä tehdä omaehtoisia itselleen oikeita päätöksiä kriisi- ja muutostilanteissa. Entä millä perusteella arvioimme uusia alkuja tarjoavia ja mahdollistavia tahoja ja heidän motiivejaan?

Isto Peltomäki: Minulla on kaksi näkökulmaa teemaan. Ensimmäinen on sielunhoidon näkökulma, siitä väittelin teologian tohtoriksi. Toinen näkökulma on elämän merkityksen kokemus. Suomen ev.lut. kirkon sielunhoidossa on kyse terapeuttisesta kohtaamisesta, siinä pyrkimys on auttaa ihmistä. Tämä tapahtuu ennen kaikkea kuuntelemisen kautta. Sielunhoidossa ihminen itse määrittelee oman hengellisyytensä. Toki kristillinen hengellisyys on vahvana läsnä ja kristillinen oppi, mutta vain yhtenä lähteenä.

Usein elämän kriiseihin kytkeytyy elämän merkityksen kokemuksen horjuminen: elämältä katoaa mieli ja järki. Pintaan nousee syviä kysymyksiä siitä, miksi ylipäätään elämä on. Miksi tämä tapahtuu minulle? Mitä järkeä tässä on? Usein tällaiseen eksistentiaaliseen prosessiin kytkeytyy myös hengellinen prosessi. Kysymyksiin löytyy monesti jonkinlainen hengellinen vastaus tai kytkentä. Mikä ei sinänsä ole ihme, koska hengellisyyden yhtenä funktiona on tarjota vastauksia siihen, mikä on elämän merkitys.

Marja Tiilikainen Olen tehnyt pitkään tutkimusta erityisesti pakolaistaustaisten ihmisten kanssa. Suomessa arastellaan uskonnon puheeksi ottamista, mutta monille muslimeille ne ovat arjen asioita, joista puhutaan mielellään. Islam usein nähdään ongelmallisena asiana, vaikka se voi olla tärkeä arkinen voimavara monille ihmisille. Iso kysymys on, miten maahanmuuttajat ymmärtävät suomalaisia terapiapalveluja. Heillä ei välttämättä ole sanoja esimerkiksi depressiolle tai masennukselle. He kenties puhuvat hengistä, pahasta silmästä tai noituudesta. Siinä ei välttämättä depressiolääkkeet auta. Tämä on merkittävä käytännön kysymys sosiaali- ja terveydenhuollon kohtaamisissa.

Ville Husgafvel: Mindfulnessia jokainen tulkitsee omalla tavallaan. Joku hoitaa polvikipua, joku kenties ahdistusta, joku tavoittelee yhteyttä olemassaolonsa kanssa. Joku kehystää yhteyden kokemukseensa buddhalaisella tai kristillisellä terminologialla, joku täysin luonnontieteellisellä – hän ehkä kokee yhteyden luomakuntaan tai biosfääriin tai muihin eläimiin ja ihmisiin. Myös sekulaareilla ihmisillä on tarve tällaisiin kokemuksiin.

Terhi Utriainen: Usein katsomme kriittisesti vaihtoehtoisten terapioiden tarjoajia kuten myös heitä, jotka hakeutuvat niihin. Mitä mieltä olette ilmiöstä, että ihmiset käyttävät monenlaisia työkaluja hakeutuessaan terapiaan?

Maaret Kallio: Missään nimessä en lähde paheksunnan tielle, vaikka edustankin terveydenhuollon ja psykoterapian ammattilaisia. Se mikä ihmistä auttaa, se saa auttaa. Esimerkiksi mindfulness on Käypä hoito -suosituksissakin. Itsekin olen 19-vuotiaasta meditoinut. Monenlaisista hoidoista voi olla apua: myös terapeuttisesta kohtaamisesta ja nähdyksi tulemisesta, johon voi vastata vaikkapa läheinen ihminen tai kirkko. Mutta sairautta, vakavaa masennusta tai traumakokemusta, ei hoida pelkästään nähdyksi tuleminen. Se voi korkeintaan olla yksi edistävä arkeen liittyvä tekijä. Huolestuttavaa on, jos avun tarjoajalla ei ole riittävää ymmärrystä, mistä on kyse ja hän lähtee hoitamaan traumaa ilman vankkaa koulutusta. Tilan arviointiin pitäisi päästä mahdollisimman monen, jotta voisimme todeta, onko sairaudenhoidolle tarvetta vai autammeko ihmisen eteenpäin toisenlaisiin hoitomuotoihin tai kohtaamisiin.

Ville Husgafvel: Miten sekulaarissa kontekstissa voi löytää terapeuttisen yhteisön? Haasteena on se, että tällaisia valmiita sekulaareja yhteisöjä ei ole yhtä helposti tarjolla kuin itseään markkinoivia uskonnollisia tai henkisiä yhteisöjä. Mutta ihmiset luovat yhteisöjä myös itse, jollei niitä ole valmiina tarjolla. Tällaisia yhteisöjä voivat olla esimerkiksi lukupiirit, ystävät tai kollegat, urheiluseurat ja harrastusporukat.

katso Koko Paneeli: youtube.com/watch?v=vfnutpvgikw

Ingo / Jakubke Pixabay