Skeptikko · Skeptikko 3/2017
Luottaisitko hulluun tiedemieheen?
RAEVAARA
Ismo Jokinen
JOTTA IHMISET LUOTTAISIVAT TIETEELLISEEN tietoon humpuukin sijaan, heidän tulee tietenkin luottaa ensin tieteeseen. Mikä sitten saa tieteen tuntumaan luotettavalta?
Kun puhutaan tieteen imagosta julkisuudessa, annetaan yleensä suuri rooli tutkijoiden tekemisille. Media haluaa tieteentekijöiden kommentoivan rohkeammin maailman ilmiöitä, yliopistot laskevat lehdistöosumia ja kannustavat tutkijoitaan julkisuuteen. Käsitys tutkijasta kammioonsa eristäytyneenä introverttina on auttamatta vanhanaikainen. Tieteelle haetaankin luottamusta luotettavien tutkijoiden ja tieteenteon medianäkyvyyden kautta.
Mutta miten ihmiset oikeasti muodostavat kuvan tieteestä? Alkaako ihminen jo lapsena katsella tutkijoita tvhaastatteluissa tai lehtien sivuilla?
Oikeasti suuri osa siitä käsityksestä, mikä meillä on tieteestä, on peräisin viihteestä ja taiteesta. Fiktiivisiä tutkijahahmoja ja enemmän tai vähemmän fiktiivisiä tieteen tuloksia vilisee jo lastenohjelmissa. Myöhemmin fiktion tiede alkaa saada synkempiäkin sävyjä: tiede on loputon lähde esimerkiksi kauhuelokuville.
Viestinnän professori Esa Väliverronen kirjoittaa kirjassaan ”Julkinen tiede” (Vastapaino, 2016) elokuvien, kirjallisuuden ja tv-sarjojen tieteestä. Aihe tuntuu alkuun ehkä kuriositeetilta (ja Väliverrosen kirjastakin sille on varattu hyvin lyhyt osuus), mutta kun vähänkin miettii, sen merkitys avautuu. Tunteilla ja tarinoilla vaikutetaan ihmisten mielipiteisiin, ja tunteita ja tarinoita tarjoaa nimenomaan viihde. Ylipäätään monet maailman ilmiöitä koskevat käsityksemme ovat peräisin elokuvista, lastenohjelmista, kirjoista tai Aku Ankoista. Siksi tieteeseen luottamisen kannalta ei ole yhdentekevää, millaiselle käsitykselle tieteestä ihmiset lapsuudestaan saakka altistuvat.
Miltä fiktion tiede sitten näyttää? Ei aina kovin hyvältä. Yksi vakiohahmo on esimerkiksi ”hullu tiedemies”. Esa Väliverronen kirjoittaa siitä näin: ”Alkemisti kehittyi 1900-luvun kirjallisuudessa ja elokuvissa astetta pelottavammaksi hullun tiedemiehen hahmoksi. Faustin ja Frankensteinin jälkeen tohtorien kauhukabinettiin liittyivät mm. tohtorit Jekyll, Moreau, Caligari ja Outolempi.”
Tohtori Outolemmestä päästäänkin yleisemmälle tasolle tieteen ja fiktion suhteessa. Vaikka monesti sanotaan, että tieteen aikakausi on poistanut turhan mystiikan ja pelon ihmisten elämästä, tosiasiassa tiede on tuottanut paljon uusia pelkoja. Esimerkiksi ydinpommin kehitys ja ihmiskunnan ensiaskelet avaruudessa näkyivät kirjallisuudessa ja elokuvissa erityisestä 1950-60-luvuilla. Pelkäsimme ulkoavaruudesta saapuvaa, teknologisesti ylivertaista muukalaisrotua (joka käyttäytyi kollektiivisesti kuin kommunistit konsanaan).
Lääketieteen ja molekyylibiologian kehitysaskeleita voi seurata vaikkapa saksalaisista 1920-luvun elokuvista tai David Cronenbergin 1970-80-luvun ”ruumiskauhua” edustavasta tuotannosta.
Ei tieteestä onneksi piirry pelkästään pelottava kuva. Esa Väliverronen korostaa kirjassaan erityisesti televisiosarjojen tutkijoita. CSI:n kaltaiset sarjat näyttävät tieteen ja sen kyvyn ratkaista ongelmia jopa yltiöpositiivisessa valossa.
Väliverronen kertoo yhdysvaltalaistutkimuksesta, jossa käytiin läpi kaikki parhaan katseluajan tv-ohjelmat tärkeimmillä tv-kanavilla vuosina 2000-2008. Kaikkiaan prosentti henkilöhahmoista oli tutkijoita, lääkäreitä ja hoitajia puolestaan oli kahdeksan prosenttia. Kuva tieteentekijöistä oli melko stereotyyppinen: ”Tieteen edustajista miehiä oli 70 prosenttia ja valkoihoisia peräti 87 prosenttia. Tutkijahahmoista 80 prosenttia luokiteltiin positiivisiksi, 16 prosenttia sisälsi sekä positiivisia että negatiivisia piirteitä ja vain vajaat 4 prosenttia luokiteltiin puhtaasti negatiivisiksi. - - Kaikki pahoiksi luokitellut tutkijatyypit olivat miehiä”, Väliverronen kirjoittaa.
Fiktion tiede on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen aihe, josta tehdään myös akateemista tutkimusta. Paljon muuta sille ei tarkastelun lisäksi voikaan tehdä: taidetta ja viihdettä ei pysty alistamaan tieteen pr-toimistoksi. Taiteilijat, käsikirjoittajat, ohjaajat ja tuottajat ovat eräänlaisia yhteiskunnan ilmansuodattimia: heihin jää kiinni kaikkea sitä, mitä ilmassa leijuu, ja siitä he rakentavat taiteensa pakottamatta ja käskemättä.
PS.. Oma lempitieteentekijäni tv-sarjojen maailmassa on ehdottomasti ranskalaisen lastenanimaation Lulun ja lehmän ”hullu tiedemies”, kahden lapsen ja yhden puhuvan lehmän yksinhuoltajaäiti, maaninen keksijä, joka aikoo saada Nobelin palkinnon jollain mielipuolisista ja vaarallisista keksinnöistään.
Artikkeli lehden taitossa (PDF) »
Julkaistu Skeptikko-lehdessä 3/2017. Lehden sisällysluettelo » · Lue koko numero Digi-Skeptikkona »
Muut vapaasti luettavat jutut samasta numerosta:
Minä, skeptikko
Naurava pensas ja muita luokitteluvirheitä
Puheenjohtajan palsta
Uskonnonkirjan kertoja, keihin kuulut ja mihin sitoudut?
Lääketieteen harhapoluilla, 1.
Ensin nauratti, sitten oksetti
Sähköherkkyyssäätiö käynnistelee toimintaansa
Litteän maan uusi nousu
Skeptikko 20 vuotta sitten
Nasan kulissit
Ihme juttuja
Kauppalehden jutulle langettava päätös
Älykkyys – onko se mitattavissa?
Askeleita mielenhallintaan
Kirjastot kaipaavat myös laadunvalvontaa
Ydinvoimalla ja säteilyllä pelottelua
Tieteenalojen kirjo
