Peruskoulun kohta puolivuosisataisen taipaleen aikana yläkoulun uskonnon

oppikirjojen teksti on muuttunut moniäänisemmäksi ja tieteellisemmäksi.

ALUSSA OLI MUTU. Seuratessani kiinnostuneena alati vellovaa ja mielipidepalstoille tasaisin väliajoin nousevaa keskustelua uskonnonopetuksesta olin usein törmännyt käsityksiin, jotka tuntuivat vanhentuneilta: että tunnustuksellinen uskonnonopetus pyrkii kasvattamaan oppilaista uskovaisia ja että kaikille yhteinen objektiivinen katsomusaine ratkaisisi tämän ongelman.

Kuitenkin omat muistoni evankelisluterilaisesta uskonnonopetuksesta viime vuosikymmeneltä kuvastavat moniäänistä ja tunnustuksetonta kouluopetusta. Myös valtakunnallisista opetussuunnitelmista on vuoden 2003 uskonnonvapauslain jälkeen poistettu tunnustuksellisuus ja alettu puhua omasta uskonnosta, joka määräytyy uskontokuntaan kuulumisen mukaan (Ubani 2013, Seppo 2003, POPS 2014).

Jutun juju piileekin uskonnonopetuksessa vuosiluokkien edetessä tapahtuvassa muutoksessa. Alakoulussa omaa uskontoa lähestytään oman elämän kautta ja Raamatun kertomuksiin tutustuen (esim. POPS 2014: 136). Käytäntönä oleva tarinallinen ja kokemuksellinen lähestymistapa on monella tapaa ongelmallinen; aihetta käsittelee esimerkiksi Arno Kotro (2017: 43) Skepsiksen tuoreessa kirjassa. Entäpä jos uskonnonopetus aloitettaisiin vasta yläkoulussa, kun oppilaat pystyvät käsittelemään abstraktimpaa tietoa – onko uskonto 7. luokalle tultaessa jo objektiivista? Miten minä pääsisin lingvistinä kysymykseen kiinni?

Varsin vaikutusvaltainen tekijä uskonnonopetuksessa ovat oppikirjat. Oppikirjojen tiedetään edelleen ohjaavan opetusta kouluissa (Ruuska 2014: 77), ja oppivelvolliset ovat suoraan kosketuksissa oppikirjatekstiin, joten käymällä sen kimppuun on mahdollista saada ote uskonnonopetuksen arkitodellisuudesta. Peruskoulun oppikirja on myös yhteiskunnallisesti merkittävä tekstilaji, sillä se koskettaa koko ikäluokkaa ja on vieläpä käytännössä enemmän tai vähemmän pakollista luettavaa, ainakin mikäli mielii joskus peruskoulusta ulos.

Ajauduin siis tutkimaan suomen kielen gradussani (Satokangas 2017) 7. luokan oppikirjoja lausetason kielellisten valintojen näkökulmasta: kuinka uskonnon opillisesta sisällöstä puhutaan ja miten oppikirjan kertojaääni siihen sitoutuu? Oletin hypoteettisesti tunnustuksellisuuden näkyvän tekstin tasolla kielellisenä sitoutumisena uskonnolliseen sisältöön. Siksi onkin paikallaan luoda ensiksi lyhyt katsaus uskonnonopetuksen taustaan ja siihen, mitä tunnustuksellisuudella tarkoitetaan.

Tunnustuksellisuus on käsite, josta on väännetty ja jota on pyöritelty, mutta nykyisin vakiintunut tapa tarkastella sen ulottuvuuksia on Kähkösen (1976: 238–242) esittämä kolmijako juridiseen, pedagogiseen ja teologiseen tunnustuksellisuuteen. Tämän jaon mukaan nykyopetus on juridisesti ja pedagogisesti vaan ei teologisesti tunnustuksellista. Oppilaan vakaumus nimittäin kiinnittyy lainsäädännön silmissä siihen uskontokuntaan, johon hän virallisesti on rekisteröitynyt (juridinen) ja opetuksessa lähtökohtana toimivat tämän uskonnon olennaiset sisällöt ja erityiskysymykset (pedagoginen). Teologisella tunnustuksellisuudella puolestaan tarkoitetaan kirkon tai muun uskonnollisen yhteisön uskontunnustukseen ja oppiin pohjaamista; peruskoulun uskonnonopetus ei ole Suomessa ollut teologisesti tunnustuksellista sitten 1970-luvun, sillä opetus ei perustu kirkon opinkappaleisiin, vaan sisältö on pedagogisin perustein järjestynyttä. (Ubani 2013: 70, Seppo 2003: 180.)

Ensimmäisessä peruskoulun opetussuunnitelmassa (POPS 1970) teologinen tunnustuksellisuus vielä toden totta näkyy. Opetuksen tulee suunnitelmatekstin mukaan opettaa ensinnäkin Jumalan luoneen maailman ja toiseksi pohjautua nimenomaan Uuden testamentin jumalakuvaan. Opetussuunnitelmassa näkyy selkeän dogmaattinen näkemys oikeanlaisesta kristinuskon tulkinnasta, ja sävy on normatiivinen.

Uuden testamentin jumalakuvan tulee hallita opetusta alusta alkaen – – Keskeistä on opettaa, että Jumala on luonut maailman ja luo maailmaan turvallisuutta ja rakkautta. (POPS 1970: 247.)

Ero 2000-lukuun on varsin selkeä. Vuonna 2003 säädetty uskonnonvapauslaki sisälsi pykälän uskonnonopetuksesta ja muutti samalla perusopetuslakia ja lukiolakia. Evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen kannalta olennaisia ratkaisuja olivat positiivinen ja yksilölähtöinen uskonnonvapauden tulkinta, jossa lähtökohtana ovat yksilön perusoikeudet – uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisen merkityksen sijaan – sekä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen korvautuminen ”oman uskonnon opetuksella”. (Seppo 2003: 176, 181; Ubani 2003: 79.)

Vuoden 2004 opetussuunnitelma korostaakin tunnustuksettomuutta: ”Perusopetuksessa eri oppiaineiden opetus on poliittisesti sitoutumatonta ja uskonnollisesti tunnustuksetonta” (POPS 2004: 14).

Luomakunnan nerokkuus on osoitusta Luojan viisaudesta. Mutta Jumala ei ole vain viisas, vaan myös luotujaan rakastava Isä. (Aikamme uskontokirja 7, s. 56, 1974.)

Kertoja esittää uskonnolliset näkemykset tässä paljailla väitelauseilla. Seuraavassa esimerkissä kertoja puolestaan esittää opillisen sisällön kristittyjen äänellä.

Kristityt uskovat, että Raamatussa Jumala ilmoittaa ihmisille oman tahtonsa, mutta eri kristityt tulkitsevat Raamatunkertomuksia eri tavoin. (Mosaiikki, s. 30, 2015.)

Tässä moniäänisyys syntyy johtolauseesta, jossa kertoja nimeää ensin uskonnollisen ryhmän ”kristityt” ja ilmaisee sitten johtoverbillä ”uskoa” jatkon olevan tämän ryhmän näkemys. Suhtautumisen teorian termein ensimmäisessä esimerkissä kyse on yksiäänisestä sitoutumisesta, jolloin kertoja sitoutuu sanomaansa esittämällä sen omalla äänellään, toisessa puolestaan moniäänisestä sitoutumisesta, jossa esitetty sanoma on kehystetty jonkun toisen näkemykseksi.

Kun puhun kertojasta, tarkoitan tässä tekstin sisään kirjoittuvaa kertojaroolia, joka poikkeaa hengittävästä, verta ja lihaa olevasta kirjoittajasta. Sama pätee lukijaan. Kertojan käsite tässä merkityksessä lieneekin useimmille tuttu kaunokirjallisuuden yhteydestä.

Kenen äänellä kertoja sitten puhuu, kun ei omallaan? Tyypillisesti uskonnollista sisältöä esitetään uskonnollisen ihmisryhmän (kristityt, hindut) tai uskontokunnan (kristinusko, hindulaisuus) äänellä. Kun tarkastellaan näitä toisia ääniä, kääntyy katse myös sitä kohti, millaisia ryhmiä oppikirjan kertoja nimeää ja rakentaa. Mihin ihmisryhmään kertoja asettaa itsensä ja toisaalta lukijan? Erityisen kiinnostava tässä mielessä on etenkin vanhemmassa aineistossa runsaasti esiintyvä persoonapronomini ”me”: keitä ”meihin” oikein kuuluu?

Se, millaisia ryhmiä kertoja tekstiin rakentaa, on luettavissa pronominien ja ryhmänimitysten lisäksi monenlaisista tekstiympäristön piirteistä. Voidaan esimerkiksi silmätä, millaiset kulttuuriset ilmiöt kertoja esittää tuttuina ja yhteisinä sekä millaisiin paikkoihin hän viittaa sanomalla ”täällä”. Ryhmien rakentumisen tutkailussa perustanani on sosiaaliseen konstruktivismiin perustuva diskurssianalyysi (Pälli 2003). Sitoutumisen kehitys evankelisluterilaisissa uskonnonkirjoissa oli melko lailla sitä, mitä olin uumoillut: 1970-luvulta 2010-luvulle tultaessa oppikirjan kertoja siirtyy uskontoa omalla äänellään esittävästä jopa korostetun objektiiviseksi. Sitoutumisen moniäänistymistä yllättävämpää oli huomata, kuinka selkeästi kertojan ja lukijan yhteisiksi viiteryhmiksi rakennetut ryhmät erosivat toisistaan. Esittelen aluksi sitoutumista koskevia havaintoja, sitten kertojan lukijalle ja itselleen olettamia ihmisryhmiä.

”KRISTITYT USKOVAT…”

KIELELLISEN SITOUTUMISEN tutkimisessa kysymys on siis siitä, merkitseekö kertoja jonkinlaisella johtoilmauksella esittämänsä sisällön jonkun muun näkemykseksi. Johtoilmauksista tavallisimpia aineistossa ovat ”uskoa”verbi sekä ”mukaan”-lauseke (esim. ”kristinuskon mukaan”). Uusimmissa, 2010-luvun kirjoissa kertoja esittää uskonnollista sisältöä johdonmukaisen moniäänisesti eli ankkuroi sen aina johonkin toiseen ääneen. Vanhempi aineisto on tässä suhteessa kirjavampaa.

Koska aineistona ovat evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjat, suurin mielenkiinto kohdistuu kristinuskon käsittelyyn. Vertailukohtana minulla on tutkielmassani hindut ja hindulaisuus. Hindujen uskonnollisiin näkemyksiin viittaaminen on kaikessa aineistossa johdonmukaisesti moniäänistä, joten keskityn tässä käsittelemään kristinuskon esittelyä.

1970-luvun aineistossa esiintyy iloisesti sekaisin niin moni- kuin yksiäänisesti esitettyä kristinuskon opillista sisältöä. Moniäänisen kehystämisen keinoista tavallisimmat, ”mukaan”-lauseke ja ”uskoa”-verbi, esiintyvät kumpikin seuraavassa esimerkissä.

Kristillisen uskon mukaan maailma ja kaikki, mitä siinä on, ei ole syntynyt sokean sattuman oikusta. Kristityt uskovat, että maailma on Jumalan luoma. (Aikamme uskontokirja 7, s. 53, 1974.)

Tässä näkyy koko aineistoa koskeva lauseopillinen seikka: ”mukaan”-lausekkeella kertoja referoi lähes poikkeuksetta abstraktia uskontoa tai uskontokuntaa ja ”uskoa”-verbillä taas ihmisryhmää. Näiden lisäksi tyypillinen ääni on Raamattu.

Raamatun mukaan ihminen on luotu toteuttamaan Jumalan tahtoa maan päällä. Hän on vastuussa siitä, miten hyvin hän suorittaa tehtävänsä. (Peruskoulun uskontokirja 7, s. 87, 1974.)

Kristinuskon, kristittyjen ja Raamatun äänellä selostamisen lisäksi kertoja esittää kristinuskon opillista sisältöä myös puhtaina väitelauseina.

Luomakunnan nerokkuus on osoitusta Luojan viisaudesta. Mutta Jumala ei ole vain viisas, vaan myös luotujaan rakastava Isä. (Aikamme uskontokirja 7, s. 56, 1974.)

Jeesus tuli maailmaan täyttääkseen Taivaallisen Isän tahdon. (Peruskoulun uskontokirja, s. 75, 1974.)

Tällaisissa tapauksissa kertoja sitoutuu esittämäänsä sisältöön omalla äänellään. 1970-luvun kirjoissa kertoja siis vaihtaa asemaansa kuin kaksoisagentti ikään; tämän voisi tulkita ennen kaikkea siten, että esittämällä uskon sisältöä vaikkapa kristittyjen sanomana kertoja esittelee kristinuskoa lukijalle sisältäpäin, osoittaahan hän tämän näkökulman omakseenkin esittämällä samaa sisältöä myös omalla äänellään. Toisella äänellä puhuminen ei siten arkoita kristittyjen yhteisön ulkoa käsin kuvailemista, kuten 2010-luvun aineistossa, vaan pikemminkin sisältäpäin joukkoon kutsumista. 1990-luvun aineistossa taas kertoja esittää kristinuskon opillista sisältöä ennen kaikkea moniäänisesti.

Kristityt uskovat elämään kuoleman jälkeen. (Uskon tiet 7, s. 80, 1998.)

Raamatun avulla kristillinen kirkko opettaa, miten maailma ja ihminen ovat syntyneet, mitä me voimme tietää Jumalasta, mikä on oikein ja mikä väärin sekä miten ihminen voi pelastua. (Viesti 7, s. 51, 1996.)

Kummassakin esimerkissä on näkyvissä jokin nimetty taho (kristityt, kristillinen kirkko), jonka uskonnollisista näkemyksistä on kyse.

Silti myös 1990-luvun oppikirjojen kertoja asemoituu kristilliseen uskontokuntaan erilaisin tavoin, tarkastellen sitä sekä ulko- että sisäpuolelta. Näissä kirjoissa kertoja kuitenkin asettaa itsensä ja lukijan kristinuskon piiriin kätketymmin. Tämä on luettavissa tekstissä näkyvistä taustaoletuksista; seuraavissa katkelmissa näkyy taustaoletus yhteisestä kulttuurisesta perustasta, jota määrittää Raamattu.

On siis syytä tuntea Raamattu, kulttuurimme perusteos. (Uskon tiet 7, s. 86, 1998.)

Raamattu on nykyään lähes jokaisen kodin kirjahyllyssä. (Viesti 7, s. 50, 1996.)

Raamattu ei varmaankaan löydy jokaisesta buddhalaisesta kodista, vaan ääneen lausumattomana taustaoletuksena on, että lukija kuuluu kristilliseen kulttuuritaustaan. Niin ikään Raamattu ei ole kaikkien inhimillisten kulttuurien perusteos, vaan rajattavissa olevan kristinuskon kulttuuripiirin.

Uusimmassa, 2010-luvun aineistossa kertoja esittää uskonnollista sisältöä johdonmukaisesti ja yksinomaan moniäänisesti. Kertoja nimeää toisen äänen ja esittää uskonnollisen sisällön tuon toisen äänen näkemyksenä (eli uskomuksena), kielellisinä keinoina ennen kaikkea vanhat tutut ”uskoa”-verbi ja ”mukaan” -lauseke.

Kristityt uskovat yhteen Jumalaan. Hänellä on kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. (Kaiku, s. 48, 2015.)

Kristinuskon mukaan kaikilla ihmisillä on kyky tehdä sekä hyvää että pahaa. (Mosaiikki, s. 29, 2015.)

Kertojan viittaamista uskonnollisiin ryhmiin ja uskontokuntiin voisi luonnehtia korostetun objektiiviseksi. Osaltaan tällaista vaikutelmaa tukee se, että hän asemoi itsensä selväsanaisesti uskontoja uskontotieteellisestä näkökulmasta tarkastelevaan joukkoon. Se, millaiseen porukkaan kertoja itsensä ja lukijan istuttaa, onkin ratkaisevaa tekstiin syntyvän sitoutumisen kannalta, joten katsotaanpa seuraavaksi sitä.

MEISTÄ ON MONEKSI

ERI VUOSIKYMMENTEN OPPIKIRJAT eroavat ehkä yllättävänkin selkeästi sen suhteen, millaisia taustaoletuksia kertoja lukijaan kohdistaa. Kertoja rakentaa tekstiin yhteisiä sisäryhmiä monenlaisilla keinoilla, mutta keskeisimpiä ovat persoonailmaukset ja ryhmien nimeäminen.

1970-luvun uskonnonkirjoissa näkyy ajan persoonallisuuspsykologinen suuntaus (Ubani 2013: 61–65). Oppikirjan kertoja käsittelee ihmisenä olemista ja suuria elämänkysymyksiä, ja tähän tarkoitukseen sopii puhua kaikista ihmisistä suurena sisäryhmänä. Kertoja käyttää runsaasti laajaviitteistä ”me”-persoonapronominia; ”meihin” kuuluvat kaikki ihmiset, kuka tahansa.

Toimiessamme toisten ihmisten parissa koulussa, kotona, toveripiirissä voimme olla onnellisia vain, jos viihdymme itsemme kanssa. (Aikamme uskontokirja 7, s. 7, 1974.)

Meidän tulisi olla valmiita tutkimaan ja kuuntelemaan, etsimään totuutta elämästä. (Peruskoulun uskontokirja 7, s. 7, 1974.)

Syvällisyydentavoittelussaan kielenkäyttö saattaa herättää nykylukijassa hieman koomisenkin vaikutelman. Tyypillistä on eri persoonailmausten runsas vaihtelu: seuraavassa esimerkissä kertoja puhuu ensin minämuodossa ja referoi näin epäsuorasti ”kenen tahansa ihmisen” suuria kysymyksiä. Sitten hän vaihtaa yksikön kolmanteen persoonaan puhumaan siitä, mitä ”jokainen” tekee ja lopuksi ”me”-muotoon.

Mikä minä olen? – – Mikä on minun elämäni tarkoitus? – – Ihmiselämän ”perimmäiset kysymykset” – – ovat niitä, joihin jokainen etsii vastausta. Vastaukset riippuvat kokemuksistamme, käsityksistämme ja elämänympäristöstämme. (Peruskoulun uskontokirja 7, s. 7, 1974.)

Eläytyessään nuoren elämään kertoja käyttää niin sanottua nollapersoonaa: nollapersoona on viittausalaltaan varsin avoin ja tarjoaa lukijalle mahdollisuuden samastua kokemuksiin tai olla samastumatta. Seuraavassakaan ei suoraan väitetä juuri lukijan kokevan ja tuntevan mainittuja asioita.

Muutoksen keskelle joutunut tuntee usein olevansa kuin aalloilla kieppuva pursi, välillä ylhäällä ja välillä alhaalla. On hetkiä, jolloin elämä hymyilee ja kaikki tuntuu olevan hyvin. Mutta sitten taas masennus täyttää mielen aivan pienestäkin syystä tai kenties ilman mitään näkyvää syytä. (Aikamme uskontokirja 7, s. 12, 1974.)

Nykylukijan näkökulmasta yläkoululaisen tunneelämään eläytyvän oppikirjan kertojan sävyä voisi ehkä luonnehtia aavistuksen setämäiseksi. Yhtä kaikki kertoja rakentaa tässäkin kokemusmaailmasta yhteistä ja yleisinhimillistä.

1970-luvun aineiston kertoja kutsuu lukijan osaksi laajaa, kaikkien ihmisten muodostamaa sisäryhmää, jossa pohditaan ihmisenä olemista. Kertoja tavoitteena on osoittaa nuorelle lukijalle, että kaikki ihmiset pohtivat samanlaisia asioita ja että lukija ei ole yksin. Tähän tarkoitukseen laaja ”me” sekä nollapersoona sopivat.

1990-luvun oppikirjoissa kertoja olettaa hyvin selkeästi yhteiseksi taustaksi suomalaisuuden. Kertojan ja lukijan yhteinen, suomalaisten muodostama sisäryhmä muodostuu ennen kaikkea yhdessä esiintyvillä pronominilla ”me” ja ryhmänimityksellä ”suomalaiset”.

Onko meistä suomalaisista kohtaamaan vieraita kulttuureja, joihin kuuluu myös omasta perinteestämme poikkeava uskonto? (Uskon tiet 7, s. 8, 1998.)

Monet suomalaisetkin matkustavat vuosittain lomalle maailman eri kolkkiin; Euroopasta Aasiaan, Afrikkaan tai vaikkapa Australiaan. Myös täällä kotimaassa pääsemme yhä enemmän tekemisiin vieraiden kulttuurien edustajien kanssa. (Viesti 7, s. 7, 1996.)

Jälkimmäisessä esimerkissä ”me” rinnastuu ryhmään ”suomalaiset” hivenen epäsuoremmin, mutta eipä tässäkään kummoista Sherlockia tarvita: deiktinen eli näkökulmaa ilmaiseva ”täällä” ankkuroi ”meidät” ryhmäksi, joka tarkastelee asioita kotimaasta, Suomesta käsin. Ryhmän yhtenäisyyttä painottaa tunnepitoisia sivumerkityksiä kantava sanavalinta ”kotimaa”.

Suomalaisuuden lisäksi kertoja olettaa lukijalle ja itselleen yhteiseksi ryhmäksi laajemmin länsimaiset ihmiset ja länsimaisen kulttuurin:

Jokapäiväisessä kielenkäytössä on lukuisia sanoja ja sanontoja, jotka ovat lähtöisin Raamatusta. – – Suurin osa länsimaisista etunimistä on raamatullista alkuperää. – – Kalenterimme pohjautuu muinaiseen pyhimyskalenteriin – –Raamattu on vaikuttanut monien länsimaiden lakeihin – –. (Viesti 7, s. 51–52, 1996.)

Kielemme on täynnä muistumia Raamatusta. – – Vaikeata on ilman raamatuntuntemusta ymmärtää myöskään länsimaista kuvataidetta tai musiikkia. (Uskon tiet 7, s. 85–86, 1998.)

Yhteisen taustaryhmän rakentaminen tapahtuu tutulla ”me”-muodolla, joka näkyy omistusliitteinä, sekä itsestään selvillä sanavalinnoilla: kertoja puhuu länsimaisista laeista ja kulttuurista ilman sen kummempaa tarvetta selittää, miksi on olennaista kertoa juuri niistä eikä jostakin muusta. Kielen voi ajatella viittaavan suomeen tai laajemmin länsimaiseen kielenkäyttöön, jolle ovat tyypillisiä viittaukset Raamattuun. Pyhimyskalenteriin pohjautuvat kristillisen kulttuuripiirin maiden kalenterit, tässä ”kalenterimme”. Tyypillistä taustaoletuksille on niiden esittäminen itsestään selvänä osana juoksevaa tekstiä: kertoja ei tunne tarvetta selittää valintojaan tai edes tehdä näkyväksi, että useista mahdollisista vaihtoehdoista on valittu yksi.

2010-luvun aineistoa, kuten todettua, hallitsee objektiivisuus. Silti tekstistä on luettavissa ryhmä, jonka jäseneksi kertoja lukijan kutsuu: uskontoa tieteellisestä näkökulmasta tarkastelevat. Se rakentuu siten, että kertoja esittelee lukijalle tieteellisen näkökulman uskontoihin ja tarkastelee itse niitä jatkossa tästä näkökulmasta.

Tieteellinen uskonnontutkimus tarkastelee uskontoja monesta eri näkökulmasta. (Mosaiikki, s. 13, 2015.)

Uskontotiede tutkii uskontoa maailmanlaajuisena ilmiönä ja pyrkii ymmärtämään kunkin uskonnon erityislaatuisuutta. (Kaiku, s. 10, 2015.)

Olennaista on, että lukijalle jää tilaa valita, sitoutuuko hän näkökulmaan vai ei. Kertoja näet käyttää viittaukseltaan avoimia persoonamuotoja. Lukijalle esimerkiksi esitellään keskeisiä termejä yksinkertaisilla samuuslauseilla ja passiivimuotoisilla lauseilla.

Ateismi on aatesuunta, jossa ei uskota jumalien olemassaoloon. (Mosaiikki, s. 21, 2015.)

Tätä kutsutaan sekularisaatioksi eli maallistumiseksi. (Kaiku, s. 8, 2015.)

Yhteisö, jossa väitteet pätevät, on uskontoa analyyttisesti tarkastelevien kollektiivi. Kertoja tarjoaa tämän kollektiivin näkökulmaa lukijalle. Vuorovaikutus poikkeaa kuitenkin varhaisemmasta aineistosta siinä, ettei kertoja sitouta tai oleta lukijaa ryhmän jäseneksi vaan jättää ryhmään kuulumisen avoimeksi. Oman näkökulman valinta on lukijan käsissä.

OPPIKIRJATEKSTI PEILAA YHTEISKUNTAA

OPPIKIRJA ON KIRJALLISUUDENLAJINA mitä suurimmassa määrin institutionaalinen: oppikirjat ovat elimellinen osa koulujärjestelmää ja käytännössä enemmän tai vähemmän pakollista luettavaa oppivelvollisille. Koska oppikirjat ovat kiinteästi kosketuksissa koulutuksen ja yhteiskunnan instituutioihin – ennen kaikkea Opetushallituksen laatimiin opetussuunnitelmiin – on uskonnon oppikirjojen kielessä luettavissa yhteiskunnan muutos. Ja suomalainen yhteiskunta on 1970-luvulta 2010-luvulle tultaessa muuttunut alati monikulttuurisemmaksi ja maallistuneemmaksi.

Tämän päivän yläkoulun uskonnonkirjoissa eri uskontoja käsitellään moniäänisesti, eikä lukijalle esitetä entiseen tapaan taustaoletuksia. Kielellisen sitoutumisen valossa kertoja suhtautuu uskonnollisiin ryhmiin ja sisältöihin objektiivisesti. Siispä julkisessa keskustelussa usein vaadittu siirtyminen objektiiviseen, kaikille yhteiseen katsomusaineeseen ei havaintojeni perusteella näkyisi erityisen radikaalina muutoksena oppikirjojen kielessä – ainakaan yläkoulun evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen nyt osallistuvan oppilaan näkökulmasta. Alakoulun ja muiden uskontojen oppikirjat olisivatkin sitten mehukas aihe jatkotutkimukselle. Sopii kysyä, olisiko paikallaan aloittaa uskonnonopetus vasta yläkoulussa, jolloin oppilaiden katsotaan kykenevän lähestymään uskontoja jo käsitteellisemmin uskontotieteellisestä näkökulmasta.

Muistettava on myös, että oppikirjateksti ei suinkaan yksin muodosta uskonnonopetusta. Asia erikseen ja oiva tutkimuksen aihe ovatkin vaikkapa opettajien asenteet ja luokkahuoneen käytännöt. Kriittisesti sopii katsoa myös (uusienkin) oppikirjojen tiedonkäsitystä, kun monimutkaista aihetta koskevaa tietoa tarjoillaan lukijalle varsin valmiissa paketissa.

Tekstissä viitatut lähteet Kotro, Arno 2017: Koulun pitää valmentaa kriittisen ajatteluun. – Tiina Raevaara (toim.), Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon s. 39-52. Helsinki: Ursa ry. Kähkönen, Esko 1976: Uskonnonopetuksen asema Suomen koulunuudistuksessa 1944-1970. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 101. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Martin, J. R. – White, P . R. R. 2005: The Language of Evaluation. Appraisal in English. Hampshire: Palgrave McMillan.

POPS 1970: Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö II. Oppiaineiden opetussuunnitelmat. Opetusministeriö. POPS 2004: Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallitus.

POPS 2014: Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus.

Pälli, Pekka 2003: Ihmisryhmä diskurssissa ja diskurssina. Tampere: Tampere University Press.

Ruuska, Helena 2014: Ei oppikirja ojaan jouda. – Tommi Inkinen, Markku Löytönen & Anne Rutanen (toim.), Kirja muuttuvassa tietoympäristössä s. 77–87. Helsinki: Suomen tietokirjailijat ry.

Saine, Harri 2000: Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla. Turun yliopiston julkaisuja C 165. Turun yliopisto.

Satokangas, Henri 2017: Moniäänistyvä uskonnon oppikirja. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos. Seppo, Juha 2003: Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Edita. Ubani, Martin 2013: Peruskoulun uskonnonopetus. Jyväskylä: PS-kustannus.

Tutkitut oppikirjat: 1970-luku: Arhinmäki, Erkki – Knuuttila, Simo – Kosonen, Katri – Laakso, Sauli – Nurminen, Uolevi 1974: Peruskoulun uskontokirja 7. Helsinki: Valistus.

Hyrck, Matti – Tuominen, Antti – Virkkunen, Lauri – Virkkunen, T. P . 1974: Aikamme uskontokirja 7. Helsinki: WSOY. 1990-luku: Halme, Lasse – Lindqvist, Martti – Paloheimo, Elina – Paloheimo, Matti – Saloranta, Leena 1998: Uskon tiet 7. Helsinki: WSOY. Isotalo, Seppo – Vartiainen, Katriina 1996: Viesti 7. Yläasteen uskontokirja. Helsinki: Otava.

2010-luku:Jussila, Pia – Kartano, Minna – Sakaranaho, Tuula – Virkkula, Anita 2015: Mosaiikki. Uskonnot maailmassa. Helsinki: Edita.

Lackström, Kirsi-Maria – Mikkola, Kati – Mäkelä, Saara – Soikkeli, Vesa 2015: Kaiku I. Uskontojen maailma. Helsinki: Otava.

Älä ajattele!

TIETEENTEKIJÄT OVAT SOMEN MYÖTÄ ajautununeet uuteen tilanteeseen. He joutuvat vastaamaan tavisten eli ”iteajattelijoiden” kritiikkiin. Yritin joskus selittää kolmevuotiaalle evoluutiota. Sanoin ihmisen kehittyneen apinasta. Hänen vilpitön kysymyksensä kuului: ”Olinko minä syntyessäni apina?” Tämä oli huvittavaa, mutta osoitti samalla, ettei kolmevuotias kykene ymmärtämään evoluutiota. Ei tietenkään kykene. Häneltä puuttuvat olennaiset ajattelun taidot.

Tieteellinen keskustelu on ajattelua ja kritiikkiä. Jotta kritiikki olisi hyvää, se vaatii tuekseen argumentteja. Argumentit taas vaativat tuekseen tietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa tohtorinopintoja. Samalla kun muodollinen pätevyys hankitaan, karttuvat sekä tieto että ajattelu. Tutkijan työ on tietää ja ajatella sekä testata lopulta ajatuksiaan muilla. Huonoimmat karsiutuvat, parhaimmat menestyvät. Tästä kokonaisuudesta, jota nimitetään tieteeksi, syntyy lisää tietoa. Ilman ajattelun taitoa, jota siis mitataan oppineisuudella ja muun asiantuntijayhteisön kritiikillä, ihminen on täsmälleen samassa asemassa kuin kolmevuotias evoluutiokeskustelussa – osaamaton. Kolmevuotias on kuitenkin siinä mielessä taitava, että hän tietää oman taitamattomuutensa. Hän ymmärtää, että muut tietävät enemmän. Siksi hän ei yritä ajatella itse vaan kuuntelee ja oppii. Iteajattelijat eivät tätä ymmärrä. He eivät tajua olevansa tieteen kentällä kolmevuotiaita.

Iteajattelijoilta puuttuu kompetenssi kokonaan, mutta tarve kritiikkiin tuntuu kiveksissä asti. He mölyävät kilpaa vääriä premissejä, epäjohdonmukaisuuksia ja vinoutuneita näkemyksiään. Silloinkin, kun he onnistuvat tuottamaan jotain kelvollista, voi olla täysin varma, että sama ajateltiin jo antiikin Kreikassa. Lopputulos on kaoottinen yhdistelmä rokotevastaisuutta, paleo-dieettejä, luomu-uskoa, homeopatiaa, detox-hoitoja, prosessoidun ruoan kategorista vastustamista ja kuluneita latteuksia. Iteajattelija myös kuvittelee, että kritiikki tarkoittaa ”virallisen totuuden” vastustamista. Jos jokin asia on tiedeyhteisössä yleisesti hyväksytty, on se iteajattelijan mielestä täydellinen paikka iskeä. Mutta juuri se, että jostakin syntyy tiedeyhteisössä konsensus, on osoitus siitä, että jokainen järkevä argumentti on käytetty. Hypoteesia on testattu ja pommittettu kuin Berliiniä. Siksi siitä on muodostunut teoria, joka ei vähällä kumoudu.

Iteajattelu ulottuu kuitenkin vain osaan tieteellistä keskustelua. Koskaan en ole kuullut, että iteajattelija julistautuisi vaikkapa solubiologian asiantuntijaksi. Sen käsitteistö pitää sisällään sellaisia sanoja kuin ”sytoplasma”, ”flagellum” tai ”mitoosi”. Ne ovat selvästi hankalia ja iteajattelija – aivan oikein – päättelee, ettei ymmärrä mitään. Sen sijaan ravitsemustieteen tutkimukset iteajattelija opponoi kumoon kotisohvaltaan käsin. Vitamiini, aineenvaihdunta ja sokeri ovat selkeitä juttuja. Tämä luo iteajattelijan mielessä virheellisen tunteen asiantuntijuudesta: ”Sokeri, olen syönyt sitä!”

Todellisuudessa iteajattelija on tiedekritiikkinsä kanssa kuin 40-kiloinen balettitanssija nyrkkeilykehässä vastassaan sekä Mike Tyson että Floyd Mayweather. Lohdullista on, että ammattilaiset ottelevat vain keskenään. Siksi he kaikkoavat ja kehä täyttyy hiljalleen muista balettitanssijoista. Kaikkihan nyt tajuavat, että kun nyrkkeilykehässä heílutaan balettiasuissa, niin se on, noh, naurettavaa. Iteajattelija, tule pois sieltä. Älä ajattele.

ivan Puopolo Työskentelee Toimittaja-juontajana mtv3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa.