Immunoterapia lasten akuutin leukemian hoidossa

”Allekirjoittanut ajautui hyvien tulosten vietäväksi.”

OLEN PITKÄN LÄÄKÄRINURANI (1968-) aikana saanut olla mukana monien uusien ja tehokkaiden hoitomuotojen kehittelyssä ja käyttöönotossa. Edustamaani veritautialaa (hematologiaa) voidaan hyvällä syyllä pitää yhtenä edistyneimmistä lääketieteen alueista. Pyrimme aina ottamaan käyttöön uusimmat ja entisiä paremmat hoitomuodot. Näin toimiessamme olen muutaman kerran tullut ottaneeksi harha-askeleita. Toisin sanoen, olen pyrkinyt ottamaan käyttöön hoitomuotoja, jotka ovat näyttäneet muita paremmilta, mutta jotka ovat sittemmin – asianmukaisessa vertailussa – osoittautuneet korkeintaan yhtä tehokkaiksi kuin tarjolla olevat toiset hoidot.

MITÄ ON IMMUNOTERAPIA?

IMMUNOTERAPIA ON HOITOMUOTO, jossa sairautta pyritään hoitamaan vahvistamalla tai heikentämällä potilaan immunologisia puolustusmekanismejä. Tunnettu esimerkki immunoterapian tehosta ovat mikrobitauteja vastaan suunnatut rokotukset. Onhan esimerkiksi isorokkorokotuksia suoritettu menestyksekkäästi jo 1700-luvulta alkaen.

Tätä menestystä on yritetty hyödyntää myös syöpäkasvainten hoidossa. Yksi varhaisimmista tapahtui 1800-luvun lopulla, kun tri William Coley ruiskutti syöpäkasvaimeen heikennetyistä bakteereista valmistettua seosta. Ajatuksena oli, että näin saataisiin herätetyksi reaktio, joka ei kohdistuisi vain kasvaimeen vietyihin bakteereihin vaan myös itse kasvainsoluihin. Teoreettinen pohja syövän immuunihoidoille on pitkään näyttänyt lupaavalta.

GEORGES MATHÉ (1922-2010)

KERTOMUKSENI YMMÄRTÄMISEN kannalta on oleellista käsitellä uuden lasten leukemian hoitomuodon kehittäjää, Georges Mathéa. Hän oli ranskalainen syöpälääkäri ja immunologi. Hän suoritti jo vuonna 1958 maailman ensimmäisen luuytimensiirron luovuttajalta, joka ei ollut sukulainen. Kyseessä olivat Jugoslaviassa tapahtuneen säteilyonnettomuuden uhrit.

Tämä yritys teki Mathésta erittäin tunnetun. Vuonna 1963 hän ravisteli maailman lääkäriyhteisöä raportoimalla, että oli parantanut leukemiapotilaan luuytimensiirtoa käyttäen. Eräiden mielestä hänen olisi pitänyt olla mukana jakamassa lääketieteen Nobelin palkintoa, kun se 1990 annettiin juuri luuytimensiirron kehittämisestä professori Edward Donnall Thomasille.

Mathé oli siis epäilemättä yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista hematologeista. Tämä on syytä huomata, koska se on yksi oleellinen osatekijä, minkä vuoksi hematologiyhteisö antoi johtaa itsensä harhapoluille.

MATHÉN METODI

LASTEN LEUKEMIAN LÄÄKEHOITOTULOKSET olivat 1970-luvulle tultaessa sangen huonoja. Tauti johti usein nopeasti lapsen kuolemaan. Immunoterapialla oli saatu hyvin lupaavia tuloksia eläinmalleilla tehdyissä leukemiahoitokokeiluissa (Mathé G. ym. Br J Cancer 1969; 23, 814-24, 1969). Niinpä Mathé aloitti Pariisin lähellä olevassa ”Institut Gustave Roussy in Villejuif” -tutkimuslaitoksessa kliinisen koesarjan, jossa hän ruiskutti akuuttia lymfoblastileukemiaa sairastavien lasten ihon alle sädetettyjä syöpäsoluja ja osalle potilaista myös Calmette-rokotetta (BCG), jonka teho immuunivasteen tehostajana oli jo tunnettu. Matheń mielestä BCG:tä saaneiden potilaiden tulokset olivat selvästi parempia kuin verrokkien, ja hän katsoi, että tutkimuksen jatkaminen olisi epäeettistä. Hän päätti keskeyttää tutkimuksen ja antaa BCG:tä kaikille potilaille (G. Mathé G. ym. Lancet 293, 697-699, 1969).

Tässä vaiheessa vuonna 1974 olin itse vakavasti pohtimassa kyseisen hoitomuodon käyttöönottamista. Mathén tulokset julkaistiin merkittävissä alan tieteellisissä julkaisusarjoissa; ne olivat niin käänteentekeviä, että niitä yritettiin toistaa monessa eturivin lasten leukemiakeskuksessa. Lopulta kukaan ei saanut yhtä hyviä tuloksia kuin Mathé. Hän piti kuitenkin tiukasti kiinni ”saavutuksistaan” ja väitti, että muut tutkijat olivat käyttäneet vääränlaista BCG:tä.

PUOLUSTUSPUHE JA JÄLKIVIISAUS

MATHÉN SAAVUTTAMAT TULOKSET näyttivät hyvin lupaavilta. Oli otettava huomioon myös hoidettavan taudin paha laatu. Oli luonnollista, että parasta tunnettua hoitomuotoa pyrittäisiin soveltamaan mahdollisimman pian. Allekirjoittanut oli todella hyvässä seurassa, sillä Mathén käyttämää metodia testattiin nopeasti monessa alan johtavassa sairaalassa. Näistä ainakin kymmenkunta on julkaistu alan parhaissa vertaisarvioiduissa julkaisusarjoissa (ks. Whittaker JA, Brit. Med. J. 281, 960- 964, 1980). Tulokset olivat vaihtelevia, mutta parhaimmillaankin jäivät selvästi huonommiksi kuin Mathén julkaisemat.

Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että potilaille olisi aiheutettu suoranaista vahinkoa. Mikä nykytiedon valossa selittää sen, että harhapoluille eksyttiin. Ensinnäkin, Mathén hoitama potilasjoukko oli auttamattoman pieni, vain kymmenen potilasta. Toiseksi, hoidon keskeyttäminen eettisistä syistä saattoi aiheuttaa harhan. Kolmanneksi, kyseessä oli voimakas alan mielipidejohtaja, joka sai helposti suurta julkisuutta alustaville tuloksilleen. Ja neljänneksi, ilmeisesti kävi niin, että Mathén tutkimuksen verrokkiryhmä (potilaat, jotka eivät saaneet immunoterapiaa) selvisi huonommin kuin muissa hoitolaitoksissa vastaavaa hoitoa saaneet potilaat (D. Catovsky, henkilökohtainen tiedonanto).

Allekirjoittanut siis ajautui Mathén hyvien tulosten vietäväksi. Ei ole mikään ylpeyden aihe, etten edes ehtinyt hoitomuotoa soveltaa, kun jo sen paremmuus maailmalla asetettiin kyseenalaiseksi.