Kirjastot kaipaavat myös laadunvalvontaa

SUOMEN KIRJASTOLAITOS ANSAITSEE kiistatta sille Suomen kirjastoseuran kautta annetun Skepsiksen Sokrates-palkinnon. Varsinkin yleisten kirjastojen koko maan kattava palveluverkko on poikkeuksellisen vaikuttava yhteiskunnallinen voima. Uusi kirjastolaki määrittää kirjastoillemme myös selkeämmin yhteiskunnallisen roolin mm. sananvapauden edistäjänä.

Ei silti pidä unohtaa, ettei kirjastojemme sisällöllinen anti ole itsestäänselvyys. Asiasta ei juuri ääneen puhuta, koska kirjastojen imago on hyvä ja käyttöaste edelleen korkea, vaikka uudet houkuttimet jättävät entistä useammin kirjaston tarjonnan kakkoseksi. Kirjastojen merkitys yleissivistyksen ja tiedon saatavuuden takaajana toteutuu vain, jos kirjastoilla on riittävä rahoitus, kokoelmatyötä tehdään kunnianhimoisesti ja tiedonhaun laatuun kiinnitetään jatkossakin huomiota. Mikään näistä ehdoista ei toteudu itsestään.

Itse pidän alan suurimpana uhkana pinnallisuuteen tyytymistä. Erityisesti yleisten kirjastojen puolella se, miltä asiat näyttävät, on huolestuttavan usein tärkeämpää kuin se, miten asiat oikeasti ovat. Tämä näkyy säästöjen kohdistamisena asiantuntemukseen ja kokemukseen, huomion kiinnittämisenä määrällisiin muuttujiin kuten käyttölukuihin palvelun laadun sijasta ja kalliiksi tulevan laadukkaan luetteloinnin ja tiedonhaun riman laskemisena. Olen itse ollut aktiivisessa kirjastotyössä vuosina 1979-2015 ja seurannut läheltä tätä kehitystä, jota päättäjät eivät tietenkään tunnista ja myönnä, koska asioitten täytyy näyttää olevan kunnossa.

Kirjastolaitos ei myöskään ole kaikilta osin niin ”edistyksellinen” kuin juhlapuheitten perusteella voisi luulla. Sananvapauden puolustaminen saatiin kirjatuksi vasta kuluvan vuoden alussa voimaan tulleeseen kirjastolakiin, eikä edes erityisen konkreettisesti velvoittavana. Vuosien varrella kirjastomme ovat syyllistyneet sananvapauden kannalta kestämättömiin ratkaisuihin. Suomen kirjastoseuran hallitus otti keväällä 2005 pohjimmiltaan myönteisen kannan tuolloisen opetusministerin Tanja Karpelan julkistamaan nettisuodatinhankkeeseen, jonka ideana oli teknisesti estää ”haitallisten” sisältöjen käyttäminen kirjastojen päätteiden kautta. Joissakin kirjastoissa suorastaan innostuttiin, olihan Kirjastoseuran selvityksen tekijä Tuula Haavisto, sittemmin Helsingin kaupunginkirjaston ja edelleen Helsingin kulttuuritoimen johtoon noussut kollega määritellyt asian ytimekkäästi ”porno ja muu haitallinen aineisto”. Se vastasi joidenkin alan ammattilaisten henkilökohtaista näkemystä oikein hyvin.

Maaliskuussa 2006 eläinten oikeuksia ajava Animalia järjesti Kallion kirjastossa näyttelyn, joka kuitenkin purettiin jo viikon kuluttua. Kirjaston johtaja Ritva Granlund perusteli ratkaisuaan sillä, että Turkistarhaajien liitosta oli otettu yhteyttä. Ratkaisu herätti keskustelua, mutta päätöstä ei peruttu. Näyttelyiden torjumista paljon tavanomaisempaa on, että jokin yksittäinen kirja jätetään ottamatta kokoelmaan eli harrastetaan paikallista ennakkosensuuria sitä sellaiseksi edes mieltämättä. Tällainen on yleensä pienempien kirjastojen ongelma, mutta jos ilman tunnonvaivoja jätetään hankkimatta toisaalta Susan Kurosen ajankohtainen kirja, toisaalta Jussi Halla-ahon kirjoituksia sisältävä opus, ollaan kaukana esimerkiksi Yhdysvaltain kirjastoseuran (ALA) tiukoista sananvapausmääritelmistä.

Edellä pikaisesti mainitut esimerkit ovat toki kaikki yksittäistapauksia, mutta mahdollisia milloin tahansa uudelleen. Esimerkiksi yleisten kirjastojen käyttämässä luokitusjärjestelmässä ”uskonto” on pysyvästi samanarvoinen pääluokka kuin ”luonnontieteet” tai ”historia”, eikä kirjastojen aineistonvalintaa käytännössä ohjaa mikään muu kuin yksilöiden harkinta suurempien kustantajien uutuusluetteloiden ja sisäisten odotusten paineessa. Käytännössä kaikki tietopuolinen informaatio ei ole valintatilanteessa samalla viivalla. Kun johto odottaa ennen muuta isoja lainauslukuja, työpaikkansa pysyvyyttä murehtiva aineistonvalitsija ymmärtää toki, kumpi on ”tärkeämpi” valinta, julkisuudessa paljon ollut kohukirja monena kappaleena vai pienkustantajan hintava käännös aiheesta, josta ei aiemmin ole ollut tarjolla mitään suomen kielellä.

On tärkeätä, ettei suomalaisten kirjastojen erinomaisuutta oteta pysyvänä itsestäänselvyytenä. Rahoitus on koko ajan poliittisen leikkurin uhkaama, kaikkine ikävine seurausvaikutuksineen. Kirjastojen tilastoluvuista ja poliittisesta sopivuudesta riippumaton toiminta tarvitsee myös puolestapuhujansa. Vaikka asiat ovat kansainvälisesti katsoen erinomaisesti, ei se vielä tarkoita, että ne eivät voisi olla paremmin tai toisaalta paljon huonommin. Kirjastojen ylläpito ei riitä, tarvitaan myös laadunvalvontaa.