MINÄN PERUSTEET

Tuomas Alatalo: Olen uneni vallaton valtias. Basam Books, 2020.

TUOMAS ALATALON ensimmäinen runokokoelma on herättänyt ilmestyessään kysymyksiä vaikeasti CP- ja puhevammaisen Alatalon mahdollisuuksista kirjoittaa itse teostaan.

Kokoelma edustaa keskeislyyristä modernismia, jossa keskusminän tuntemuksien kautta kuvastuu maailman kokemus. Pelkistetyn mutta nykyaikaisen kielen kanssa se herättää 1980-luvun runon kaikuja, modernia elämänmakua rauhallisella otteella.

Mieleen tulee Hannu Kankaanpään tai Teemu Helteen runot. Arkihavainnot, kevyet nokkeluudet, konservatiivisen 50-lukulainen rakenne ja asettelu. Kieli mutkatonta, kuulasta, hiottua, mutta väritöntä ja jännitteetöntä.

Runoissa on tiettyä maneerimaisuutta, subjektivetoinen lyyrinen lause jatkettuna täydentävällä lauseen mittaisella alisteisella säkeellä. ”Unessa etsin itselleni varjon / jossa makaan liikkumatta. / Sateella suojaava silta aamuun.”

Sisällössä haetaan eksistentiaalisia havaintoja vahvistamaan olemassaoloa. Kiinnostavimmillaan ne käyttävät lähes stabiilisia mikrohavaintoja, ihon hengitystä ja hiekanjyviä iholla. Ilman Alatalon vammaiskontekstia ne tuntuisivat värittömiltä ilmaisuilta, mutta korostuvat lukijan hahmotellessa runon minää.

Lukija pyrkiikin aistimaan runojen kautta puhe- ja liikuntavammaisen minän kokemusta, joka kaikuu pienten yksityiskohtien kautta. Raksutus, hengitys, ruumiinlämmön vaihtelu.

“Nytkähtelevä uni” taas kuulostaa hieman ulkopuoliselta kuvaukselta. Kuin rakastavan ihmisen huomiolta. Niin graafinen kuva omasta nukkumisesta ei liene kovin uskottavaa, vaan se tuntuu pikemminkin ulkoistetulta havainnolta.

En ota kritiikissä kantaa siihen, ovatko runot Alatalon itsensä fasilitoinnin kautta tuottamia vaiko ei, mutta lyyrinen minä on rakennettu keskiluokkaiseen havainnointiin, eteisen kattolampun personifikaatioon tai vetoon ikkunanraosta. Se luo filosofisesti kiinnostavan kontrastin Alatalon henkilökohtaisen tarinan ja runouden väliin.

Ikään kuin se yrittäisi sanoa, että tavallinen elämä on myös puhe- ja liikunnallisesti esteellisen ihmisen elämää, ei toisinpäin, kuten voitaisiin odottaa. Tavalliseksi kutsuttu elämä on ikään kuin rajattua. Toisella elämän tasapaksuus on valinta, toisella pakko.

Kuin lähiympäristön havainnointiin keskittyvän runouden sanoma olisi, että tämä riittää minulle; minä voin olla liikkumaton, jos voin vain kertoa siitä.

On kuitenkin vaikea sanoa, miten itsenäisesti liikkumaton kirjoittaja kuvailee hänelle mahdottomia fyysisiä tuntemuksia: kaulaliinan pyöräyttämistä kahdesti kaulan ympärille tai köyden kiskomista veneeseen.

Kyse on tietysti runoudesta, mutta olisivatko mainitut ruumiilliset kokemukset motorisesti rajoittuneen fantasma? Vai olisiko se vain rajoittamattoman subjektin, terveen ihmisen, kuvitelma siitä?

Kuin perustelu minälle.

VALOA SUOMALAISTEN MAAHANTULOON

Valter Lang: Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suom. Hannu Oittinen. SKS, 2020.

ON NELJÄ ERILAISTA hypoteesia siitä, miten itämerensuomalaiset ovat saapuneet nykyisille asuinsijoilleen. 1) Jo 150 vuotta sitten alkoi alan tutkimus ja siinä päädyttiin esittämään, että virolaisten ja suomalaisten esivanhemmat tulivat nykyisille asuinsijoilleen Itämeren partaalle noin 1200–1300 vuotta sitten ja syrjäyttivät täällä aiemmin asuneet germaaniset gootit. 2) 1900-luvun alussa luotiin hypoteesi, jonka mukaan itämerensuomalaiset olisivat tulleet Itämeren itärannalle hieman ennen ajanlaskun alkua. Muutama sata vuotta myöhemmin nykyiset suomalaiset vaelsivat Virosta lahden yli Suomeen. 3) 1930-luvulla saapuminen ajoitettiin 5000 vuoden taakse, jolloin kampakeramiikka levisi. Tämä teoria vallitsi Virossa. 4) Asukkaat tulivat metsästäjinä mammuttien perässä heti, kun mannerjäätikkö vetäytyi. Juuremme ylettyisivät peräti 11000 vuoden taakse.

Langin mielestä itämerensuomalaiset ovat saapuneet

Itämeren rannoille viimeistään nuoremman pronssikauden aikana (n. 1000 eaa.). Hän käsittelee hautaustapoja ja keramiikkakulttuureja. Itämerensuomalaisten kielten erkaantuminen (eteläviro, liivi, vatja, karjala, vepsä ja inkeroinen) ovat esillä. Saamelaisia tarkastellaan omana ryhmänään.

Lang kannattaa suomalais-ugrilaisia kieliä tutkineiden historiallisia käsityksiä. Vaikka sukupuu on kaadettu, hän katsoo, että se kasvaa uudelleen. Muinaisuus kiehtoo edelleen. Uusia tutkijoita tarvitaan vahvistamaan ennen esitettyä, kumoamaan niitä tai esittämään uutta. Mitään kovin vakuuttavia todisteita Langilla ei ole oman näkemyksensä vahvistamiseksi. Vaikka monitieteisyyden luulisi auttavan arvoituksen selvittämisessä, todistusaineisto jää liian niukaksi ja puutteelliseksi.

Katri Karasma