Raevaara

YHTEISKUNNAN TAHTI on kiihtynyt. Uutiset leviävät nopeammin kuin ennen, kaikenlaisen sisällön määrä kasvaa koko ajan, ja ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa älylaitteillaan. Aivot tottuvat siihen, mihin ihminen ne opettaa, ja jos aikaa tulee vietettyä siirtymällä nopeasti digisisällöstä toiseen, muunlainen tekeminen alkaa olla hankalaa. Silloin on vaikeaa keskittyä vaikkapa kirjan lukemiseen, vaikka noin periaatteessa tekisi mieli.

Tanskalainen tietojenkäsittelytieteen parissa työskentelevä professori Sune Lehmann on tutkinut sitä, miten digisisällön määrän kasvu ja julkaisutahdin nopeutuminen vaikuttaa ihmisten keskittymiseen. Ja huonostihan se vaikuttaa, ainakin ajalla mitaten. Vietämme yksittäisen verkkosisällön parissa koko ajan vähemmän aikaa. Tämä koskee yhtä lailla uutisia kuin Twitter-päivityksiä.

Kun tarjolla on koko ajan entistä nopeammin uutta, mieli ei enää pysähdy analysoimaan vaan on jo menossa kohti seuraavaa – ja sitä seuraavaa.

Yksilön keskittymisvaikeudet voivat hankaloittaa elämää. Televisiosarjoihin ei jaksa keskittyä eivätkä opiskelut suju, koska pitkien tekstien lukeminen on liian vaikeaa. Ihmissuhteita kiristää se, että keskustelut katkeavat puhelimen selaamiseen tai keskusteluita ei oikein edes synny. Toiset vilkuilevat puhelintaan niin elokuvateattereissa kuin yöllisillä vessareissuilla.

Mutta mitä keskittymiskyvyn heikkeneminen tekee yhteiskunnan tasolla? Jaksaako kukaan enää perehtyä kunnolla päättäjien puheisiin, uutistapahtumien taustoihin tai nykyisyyttä selittävään historiaan? Saavatko teknologiautopistit rauhassa kehitellä mitä tahansa, koska kollektiivinen ymmärrys ei riitä siihen, että keskustelisimme tulevaisuudesta yhdessä?

Jo nyt on merkkejä siitä, että esimerkiksi TikTokin sisällöt vaikuttavat vahvasti nuorten poliittisiin kantoihin. Muutaman kymmenen sekunnin mittaisissa tallenteissa ei kovin syvällisiin analyyseihin päästä. Yhteinen keskittymiskyvyttömyytemme voi lopulta olla uhka jopa demokratialle.

Mikä tähän auttaisi? Yksilötasolla tietenkin se, että huolehtii keskittymiskykynsä kunnosta. Älylaitteiden käytön vähentäminen sekä tietoinen keskittyminen syventymistä vaativaan tekemiseen ovat avainasemassa.

Kaikkea ei pidä kuitenkaan jättää yksilön vastuulle: tavalliset ihmiset eivät täyttäneet maailmaa taskuun mahtuvilla tietokoneilla, sosiaalisella medialla tai globaalilla uutiskilpailulla. Yhteisen ajattelukyvyn kunnosta pitää huolehtia myös rakenteilla, kuten poliittisilla päätöksillä.

Tämä mielipide tulee tietenkin syvältä kirjallisuusmaailman uumenista, mutta painettu kirja olisi mainio keino harjoittaa keskittymiskykyä. Poissa on älylaitteen koukuttavuus ja nopeat sisällöt. Tilalla on hitaasti kokonaiskuvaa luova, tekstiin luottava ja ajatustauot mahdollistava ”käyttöliittymä”. Tietokirjan tietosisällön on kirjailija kuratoinut – sitä eivät ohjaa algoritmit. Hyvän tieto- ja oppikirjallisuuden kautta ihmiselle rakentuu tieteeseen luottava maailmankuva.

Ajan henki tuntuu vain valitettavasti olevan kirjallisuutta vastaan. Yhä suurempi osa kirjallisuudesta kulutetaan äänikirjoina, ja monille tietokirjoille kyseinen formaatti sopii äärimmäisen huonosti. Äänikirjaintoilun myötä osa tietokirjoista on vaarassa kadota kokonaan.

Suomessa hallituksen säästösuunnitelmat luovat erityisen paljon uhkia juuri tietokirjallisuudelle. Kirjastojen ostotuki, jolla valtio on mahdollistanut vähälevikkisen kirjallisuuden ostamisen yleisiin kirjastoihin, on säästösyistä poistumassa. Tietokirjailijoille on ollut tarjolla vain vähän ja lyhyitä apurahoja, ja tässä taloustilanteessa ja poliittisessa ilmapiirissä niihin taitaa olla turha odottaa parannuksia.

Hallitus aikoo myös nostaa kirjallisuuden arvonlisäveroa. Nyt kirjoista on maksettu 10 prosentin, mutta kohta 14 prosentin veroa. Sen myötä verottaja saa yhdestä myydystä kirjasta jo enemmän kuin kirjailija itse.

Ymmärryksen synty vaatii kärsivällistä tietoon uppoutumista, mutta aika suosii päinvastaista: pinnallista tiedon vilkaisua.