KIRJAT

SKEPTIKOT VIIHTEELLÄ

Reijo Mäki: Hotel California. Otava, 2022:

EIJO MÄEN Jussi Vares -dekkarit ovat ilahduttaneet skeptikoita jo vuodesta 1986 lähtien. Usein kirjoissa rikos ja rikoksen ratkaiseminen tuntuvat jäävän sivurooliin, niin myös uusimmassa Hotel Californiassa, jossa varsinaisesti alkaa tapahtua vasta viimeisellä kolmanneksella. Hahmojen sivuhuomautukset, letkautukset ja baarijutustelu vievät paljon tilaa, mutta se ei ole skeptikoiden kannalta huono asia.

Kirjojensa henkilöiden suulla dekkaristi Mäki nimittäin kritisoi mm. kaikenlaista huuhaata, erilaisia uskomuksia ja uskontoja. Hotel California ei tee tässä poikkeusta.

Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa novellikirjailija Luusalmi, joka kertoo kirjassa olevansa elämänsä kunnossa, koska juo nykyään hopeavettä neljä litraa päivässä. Muita sivuvaikutuksia ei ole ilmaantunut kuin se, että ”nykyään kusi kiiltää kuin kihlat”.

Kirjan alussa Vares päätyy työkeikalle Etelä- Kalifornian karuihin maisemiin, joissa vastaan voi tulla vaikka mitä: happohippejä, outoja uususkontoja, vuoristoretriittejä, new agea ja ”sellaisia, jotka tietävät, että maailma on neliskanttinen savilaatta”. Eräällä vuorenlaella pitää majaansa trial-motskareita, psykedeliaa ja astrologiaa harrastava goottiyhteisö. ”Tummanpuhuvalla porukalla oli satavarma tieto siitä, että paikallinen Untergang – tai Ragnarök – tai joku vastaava lopullinen hurlumhei – alkaa Kalifornian maisemissa keväällä vuonna 2017. Jättiläismäinen Thorin vasara murskaa koko osavaltion sepeliksi.”

Vares toimii reissulla turvamiehenä ryhmälle, jonka valmistelee tv-dokumentin kuvauksia. Vares pysyttelee viinaksissa, mutta jotkut ryhmäläisistä päättävät kokeilla ayahuascaa, ”ekstrahoitoa, mitä ei löydy kiilusilmäisten koululääketieteen lekureitten portfolioista”. Yksi heistä on – kuinka sattuikaan – matkalla mukana oleva novellikirjailija Luusalmi.

”Vaippahousut! Semmoset meille siä vuorella heti ensimmäiseksi jaettiin: vaipat mallia Hindustan. Sitten alkoi sen juoksettuneen ruskean liejun kittaaminen… maistui ylivuotiselta mämmiltä, ehkä maistuis Miedolle, ei minulle. Se liaanilitku alkoi pelittää, se potkaisi kerralla menemään. Mulla veti kokonaan pimeeksi. Ei aavistusta, kauanko olin poissa, aivan kanttuvei.” Kokemus herättää Luusalmen sisäisen skeptikon: ”Pitää vielä sanoa, etten minä tullut hullua hurskaammaksi näistä Amazoonin poppamiesten keittolitkuista. Nolottaa tää oma hyväuskoisuus. Vittu, aina tämä sama, että meille tyhmille elintasoeurooppalaisille syötetään tätä yhtä ja samaa eksoottista pajunköyttä, prrrkkk, pitäis miettiä, että jos oikeasti olisi niin, että siellä palmupusikossa piilee ihmiskunnan kaikkein korkein viisaus, niin kai ne porukat olis menneet ja keksineet edes kengät ja kalsarit!”

Myöhemmin Turussa Vares tapaa reissun järjestäjän, joka vielä Kaliforniassa oli kulkenut jeesusmallisilla narusandaaleilla ja jonka kaulassa oli ”kilissyt-kolissut” kymmeniä erikokoisia puuhelmiä. ”Herrasmies, johon minä nyt kiinnitin huomioni, oli habitukseltaan kaukana elämänparannuskurssituksiaan järjestävästä esoteerisesta, vähän jo ikääntyneestä luonnonlapsesta.” Nyt mies muistuttaa Vareksen mielestä ennemminkin iltapäivän viimeiseen asiakastapaamiseen kiirehtivää mainostoimiston luovaa johtajaa.

”Se mun silloinen olemus… sehän oli tuolloin niin kuin tietenkin olennainen osa mun konseptia, kokonaispakettia. … Se, mitä minä varakkaille tyypeille myin, oli tämä tietty eurooppalaisen ihmisen päässä oleva konsepti, niiden ikioma kuvitelma – unelma – tietynlaisesta kalifornialaisesta elämäntavasta. Länsirannikon zeitgeist! Vapaus. Suvaitsevaisuus. Hippiromantiikka!”

Eräs kirjan hahmoista kritisoi sitä, että nykyään tieteen kaavun alla tapahtuu kaikkea sellaista, mikä ei ole tiedettä ollenkaan vaan ihan muuta.

”Silkkaa aatteellista opintopiiritoimintaa. Ympäröivä maailma, tämä jota myös empiriaksi kutsutaan, tarjoaa tutkijoille kiistämätöntä sekä kvantifioitua infoa, mutta jos tämä tieto on hiukankaan ristiriidassa tutkijan poliittisten näkemysten kanssa, silloin sitä ei oteta tutkimuksissa huomioon. Hämmentävää että tällaiset järjestelmän syöttiläät kehtaavat kutsua itseään tieteilijöiksi. Surkuhupaisin kotimainen esimerkki löytyy sukupuolentutkimuksen alalta. Kymmenen vuotta sitten täällä todettiin, että sukupuolta ei ole olemassa! Nyt samaiset dosentit – kymmenen vuotta viisaampina – listaavat jopa kymmeniä sukupuolia. Okei! Hyvä! Tiedehän korjaa itseään koko ajan – se on osa prosessia – mutta pientä tarkkuutta pliis!”

Kevyttä ja viihdyttävää kesälukemista. Mikä ettei.