Minä, skeptikko

Pohjanheimo Maiju

”Miten voi olla, että käytätte järkeilyä kaikkialla elämässänne, mutta tärkeimmässä aiheessa vetoatte uskoon?”

OLEN SKEPTIKKO Oulusta ja Skepsiksen Oulun alueyhteyshenkilö. Minun matkani alkoi 32 vuotta sitten Janakkalasta, en siis ole aivan ”palijasjalakanen” oululainen, vaikkakin olen täällä käytännössä asunut niin pitkään kuin muistan. Tällä hetkellä suoritan prosessitekniikan maisteriopintoja Oulun yliopistolla. Prosessitekniikassa tarkastellaan erilaisia valmistusprosesseja mm. yksikköprosesseihin jakamisen, aine- ja energiataseiden, optimoinnin ja säädön kautta kokonaisvaltaisesti – suosittu termi myös huuhaapiireissä. Pidän raskaista töistä, ja se näkynee harrastuksissanikin painonnostossa ja kuntonyrkkeilyssä.

Kuluneen kesän olen viettänyt töissä ksylitolitehtaalla Lahdessa. Menemättä yksityiskohtiin, uuden ja mittavan teollisen valmistusprosessin ylös ajaminen on osoittautunut myös skeptisiä aivonystyröitä haastavaksi aiheeksi.

VOITTAAKO JUMALA TARZANIN TAPPELUSSA?

PERHEESEENI KUULUU avopuoliso, seitsemänvuotias tytär ja kaksi koiraa. Pienen ihmisen kasvatus on antanut minulle uudenlaista pohdittavaa skeptiseltä näkökulmalta; toisinaan olen puntaroinut, kuinka paljon lapsuutta olen valmis toiselta pilaamaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että en mene korjaamaan uskomuksia joulupukkiin, hammaskeijuun tai edes jumalaan. Paljon onnistuneempana ja arvokkaampana kasvatuksena pidän, että saisin opetettua lapselle kyvyn itse puntaroida totuusväittämiä kriittiseltä kannalta sen sijaan, että vain tarjoaisin valmiita vastauksia.

Eihän matematiikkaakaan opi vain lukemalla vastauksia tehtäviin; todella palkitsevaa on päästä oikeaan tulokseen itse. Nuo mainitsemani uskomukset yliluonnollisiin hahmoihin tuppaavatkin putoamaan skeptisen ajattelun ja tarkastelun tuloksena, kuten meille jokaiselle on todennäköisesti jossakin vaiheessa elämää käynyt.

Oma uskoni jumalaan karisi noin 20-vuotiaana – siis verrattain melko myöhään, ainakin mitä olen jutellut uskonnottomien kavereideni kanssa. Olen miettinyt, miksi oma jumaluskoni eli niinkin sinnikkäänä. Vanhempani eivät mielestäni ikinä pitäneet jumalaa erityisen näkyvillä päivittäisessä elämässäni. Ainoastaan varhaisesta lapsuudestani muistan, että joskus saatettiin tehdä iltarukous nukkumaan mennessä – kenties se tieto jostakin kosmisesta suojelijasta helpotti nukahtamista.

Sen sijaan minulla on helluntaiuskossa oleva isoäiti, joka teki parhaansa pitääkseen lapsenlapsiensa sielut pelastuksen tiellä. Hänen kontribuutiokseen epäilen oman uskoni aiempaa sitkeyttä. Häneltä siskoni kanssa kuulimme ison osan Raamatun opetuksista sekä kävimme paljon keskusteluja jumalasta. Muistan kerran kysyneeni isoäidiltäni, voittaako jumala Tarzanin tappelussa. Kyllä kuulemma voittaa. En ole vanhan ja rakkaan naisen mieltä halunnut järkyttää myöhemmillä teologisilla kannoillani, joten älkää kertoko isoäidilleni, mitä täällä kirjoittelen.

Uskon menetys tuli minulle ennen kuin tiesin skepsismistä. 2010-luvun lopussa hurahdin netin kautta islamofobiseen populismiin, jonka yllättävänä sivuvaikutuksena oli, että luovuin omasta uskostani. Vähäteltyäni tarpeeksi muiden uskomuksia tuli minulla lopulta tarkasteltua myös omia uskomuksiani, joiden tajusin olevan aivan yhtä heikosti perusteltuja. Taivaaseen ja kuoleman jälkeiseen elämään uskoin hiljaa vielä vähän aikaa, kunnes lopulta totesin itselleni senkin olevan pelkkää perustelematonta toiveajattelua.

Nykyään olen paljon hyväksyvämpi eri uskontoja kohtaan. Mieluusti eläisin maailmassa ilman uskontoja, mutta en usko, että niistä päästään eroon uskovia ahdistelemalla, vaan paljon tärkeämpinä ja humaanimpina keinoina pidän edelleen peruskoulun kehitystä ja ulottavuutta sekä köyhyyden kitkemistä.

MINUA EI VOIDA TAIVUTELLA VETOAMALLA USKOON

SKEPSISMIN JA SKEPSIKSEN löysin muutama vuosi uskon menetyksen jälkeen. Niihin törmäsin siinä yhteydessä, kun kaveriporukalla käsittelimme erään toisen kaverin ”yliluonnollisia” kykyjä, kuten aurojen näkemistä. Olen pitkään hahmotellut ja leikitellyt ajatuksella teettää erilaisia testejä, joilla voisi tarkastaa kyseisten kykyjen todenmukaisuus. Ehdotinkin yhtä vastaavanlaista testiä, mutta ilmeisesti se ei olisi toiminut, kun ne aurat kuulemma vaihtelevat väriä. Hieman epäilin ennenaikaista maalitolppien siirtelyä.

Kykyni huuhaan kohtaamiseen on sittemmin kehittynyt, nykyään osaan käydä taitavammin dialogia erikoisiin asioihin uskovien ihmisten kanssa. Tänä kesänä olin eräänä päivänä hölkällä, kun törmäsin lenkin lopuksi pariin nuoreen mormonipoikaan, jotka olivat Suomessa tekemässä lähetystyötä. Toinen oli kotoisin Nevadan Las Vegasista, toinen Utahista. He tulivat juttelemaan minulle, kertoivat kirkostaan ja kyselivät omaa tilannettani sekä suhtautumistani uskontoon. He kysyivät mahdollisuudesta jutella kanssani, ja päätin sopia heidän kanssaan tapaamisen läheiseen kahvilaan. Ajattelin, että jos en muuta tapaamiselta saa, niin ainakin pääsen harjoittamaan englannin puhumista.

Tapasimme lopulta kahtena eri kertana. Ensimmäisellä kerralla en lähtenyt erityisemmin haastamaan heitä uskossaan, vaan kuuntelin heitä ja vaihdoin ajatuksia heidän uskonnostaan sekä omasta menneestä uskonnostani ja tämänhetkisestä ateismistani. Tein selväksi, että minua ei voida taivutella vetoamalla uskoon; sitä löytyy ihan jokaisesta uskojasta, eikä auta meitä valitsemaan oikean ja väärän uskonnon väliltä. Toisella tapaamisellamme haastoin heitä enemmän, kyselin heidän perustastaan ja todisteistaan uskontoonsa. He tarjosivat todisteeksi ennustuksia pyhästä kirjastaan, jotka kuulemma ovat käyneet todeksi. Ennen kuin olin kuullut ensimmäistäkään, aavistelin jo, että kyseisiä ennustuksia vaivaa sama ongelma kuin ennustuksia yleensä: ne ovat liian tulkinnanvaraisia. Ja niinhän ne olivat.

Keskustelumme eivät kuitenkaan olleet hedelmättömiä; vaan tiedostimme lopulta fundamentaalisen eromme: suhde uskoon. Törmäsimme siihen keskusteluissa jatkuvasti. Kysyin heiltä, miten voi olla, että he käyttävät järkeilyä, todisteita ja logiikkaa kaikkialla elämässään, mutta kun tulevat tähän kenties kaikkein tärkeimpään aiheeseen, he vetoavatkin uskoon. Heille usko oli hyve. Tiemme erosivat lopulta hyvissä väleissä. He kertoivat minun olleen vastaanottavaisin ja asiallisin ihminen, jonka olivat kohdanneet lähetysasioissaan.

Kaverini, joka myös oli epäilykannalla aurojennäkemiskykyjen suhteen, suositteli minua liittymään Skepsikseen. Tavallaan olin jo omaksunut skeptisen ajattelun, vaikka en sitä sellaiseksi mieltänytkään. Kaikkihan meistä ovat jollain tasolla skeptikoita. Olin vuosia ”äänettömänä” jäsenenä, kunnes n. viisi vuotta sitten Skepsiksen hallitus saapui Ouluun pitämään luentoa ja herättelemään paikallistoimintaa. Kaverini kanssa päätimme lähteä katsomaan, minkälaista paikallistoiminta olisi. Sen kautta olen päässyt tutustumaan muihin oululaisiin skeptikoihin, joka on ollut hyvin antoisaa.

Nousuni ”huipulle” ei valitettavasti ole kummemman sankaritarinan arvoinen. Aiempi Oulun alueyhteyshenkilö lopetti kiireidensä vuoksi, ja minä ilmoittauduin jatkamaan virkaa. Koronapandemia on harmillisesti varjostanut toimintaamme kuukausittaisista kokoontumisista lähtien, emmekä sen vuoksi ole oikein päässeet jalkautumaan kuplamme ulkopuolelle. Toivon mukaan saamme toimintaa jälleen aktiivisemmaksi lähiaikoina, henkilömäärää olemme kuitenkin saaneet vuosien varrella lisättyä.

HUUSIN KIVUSTA KENENKÄÄN REAGOIMATTA

OMA ”YLILUONNOLLINEN” KOKEMUKSENI tapahtui armeijassa noin kymmenen vuotta sitten. Iltahiljaisuus oli alkanut ja olimme tuvassa nukkumassa. Havahduin keskellä yötä selälläni katse katossa, jähmettyneenä punkkaani. Aistin, että joku/jokin tuli tuvan ovesta sisään, olin näkeväni liikettä näkökenttäni äärirajoilla. Tupaan saapunut olento pysähtyi oman punkkani kohdalla ja seisoi hetken hiljaa. Pieni epävarmuus ja pelko täytti ajatukseni. Sitten olento tarttui minua lujaa nilkoista. Puristus sattui valtavasti, huusin kivusta kenenkään reagoimatta. Tilanne kesti muutaman sekunnin, kunnes säpsähdin tilastani istumaan ja katselemaan ympärilleni. Mitään ei näkynyt ja tuvan ovi oli kiinni. Ilmeisesti huutoni ei ollut tavoittanut ketään, kun koko muu tupa oli sikeästi unessa. Hieroin nilkkojani; erikoisesti niissä tuntui kipua vielä tovin valveilla ollessanikin.

Joku meedio tai selvänäkijä varmaan pitäisi tapausta selvänä; olin suututtanut jonkun edesmenneen vihaisen kapiaisen sielun. Tai kenties nukuin jonkun palveluksessa menehtyneen varusmiehen punkassa, joka ei ollut tilanteesta lainkaan tyytyväinen; armeijassahan toisen punkka on pyhä asia. Tiesin kuitenkin kyseessä todennäköisesti olleen unihalvaus, joka oli sattunut aiemmin eräälle kaverillenikin.

Unihalvaus on unen ja valveen rajatila, jonka aikana keho on halvaantunut ja usein henkilö aistii jonkinlaisen pahan olennon läsnäolon. Suomen sana ”painajainen” itsessään juontuu unihalvaukselle tyypillisestä tunteesta kehon päällisestä pelottavasta painosta. Merkit sopivat täydellisesti. Hetken pohdin kokemustani, mutta lopulta väsymys vei ja nukahdin melko pian uudestaan.

Skeptisyyttä tietyllä tavalla varjostaa eräänlainen kyynisyys, ainakin mitä tulee yliluonnollisiin kokemuksiin. Jokaisessa yliluonnollisessa tapauksessa päädymme lopulta punnitsemaan, todistimmeko oikeasti jopa jotain materiaalisen maailman ulkopuolista ihmettä, vai olisiko ilmiölle kuitenkin jokin paljon arkisempikin selitys. Usein sellainen on selkeästi tarjolla, kuten minun tapauksessani. Mielikuvituksemme tekee meille helposti kepposet, ja mahdollisesti oma kaipaus jotain yliluonnollisen maailman olemassaoloa kohtaan voi saada meidät tarttumaan mahdottomalta kuulostaviin vaihtoehtoihin. Mutta minä olen skeptikko, ja poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisen vahvoja todisteita.

SKEPTIKKO EI OLE DENIALISTI

MUISTETTAVIN KOKEMUKSENI Skepsiksen Oulun toiminnassa oli jalkautumisemme Oulun seniorimessuille, jossa pidimme omaa kojua. Sitä kautta pääsin tutustumaan sekä puhumaan ihmisten kanssa skeptisyydestä ja Skepsiksen toiminnasta oman kuplani ulkopuolelle. Muutamaankin otteeseen sain törmätä väitteeseen/tokaisuun ”skeptikot eivät usko mihinkään”.

Skeptikot ovat paikoittain hieman huonossa maineessa, kuin olisimme kaiken kieltäjiä. Vaikka emmehän me yksinkertaisimmilleen vietynä yritä sanoa muuta kuin, että vältetään uskomasta asioihin, joiden puolesta ei ole todisteita. Samaahan lopulta tekevät kaikki jossakin määrin.

Johtuukohan huono maineemme ainakin osittain siitä, että monet denialistit tykkäävät pukeutua skeptikon viittaan, vaikka heidän toiminnassaan harvoin mitään skeptistä tai kriittistä on? Usein tuollaiset skeptikot voi tunnistaa ylimääräisestä etuliitteestä, kuten ”ilmastoskeptikot” tai ”EU-skeptikot”. Samaa devalvaatiota on myös kokenut termi ”kriittinen”, jota myös näkee kärkimedioissa käytettävän huolimattomasti hyvinkin epäkriittisten ihmisten kohdalla, esim. ”rokotekriittinen”.

QUO VADIS, SKEPSIS?

ARVOSTAN SKEPSIKSEN TYÖTÄ ja tavoitteita suuresti. Tieteellistä skepsismiä pidän harvinaisen selväpäisenä ja ajattoman tärkeänä filosofiana. Toivon, että Huuhaa-palkinto ja Sokrates-palkinto tekevät paluun tänä vuonna, ne ovat nykyisen toimintamme eräitä näkyvimpiä ilmentymiä.

Erilaista huuhaata näkee edelleen katukuvassa ja jopa televisiossa asti. Mielelläni näkisin myös Skepsiksen läsnäoloa useammilla alustoilla ja jopa videoformaatissa. Faktantarkastusalustat toimivat ymmärtääkseni jopa hyvin pienillä resursseilla. Kenties sellaiselle voisi olla kysyntää myös Suomeksi. Suomenkaan kokoisesta maasta ei puutu huuhaaväitteitä tarkasteltavaksi.

Mikä on elämän tarkoitus? Mielestäni ”tarkoitus” implikoi, että kohde on luotu tai on olemassa jotain päämäärää tai tehtävää varten. Yksinkertaisesti ajateltuna tarkoitus annetaan tekijältä kohteelle. Vasaralla on tarkoitus, autolla on tarkoitus, mutta että elämällä? Elämä ei tämänhetkisen käsityksemme mukaan ole luotua tai ainakaan minkäänlaista luojaa ei ole ilmaantunut ottamaan kunniaa luomakunnastaan. Jos siis emme olekaan luotuja jumalan omaksi kuvaksi, elämällä ja ihmisillä ei ole mitään luontaista tarkoitusta. Se tarkoittaa, että me määritämme tarkoituksen omille elämillemme.

”We make our world significant by the courage of our questions and by the depth of our answers” – Carl Sagan.