Naisia sademetsässä

Ihmisnaaraat kädellistutkijoina: esikuvien apinointia vai luontaista empatiaa?

Naisen herkkyys on usein hänen pahin kiusansa. Vaistottuaan joskus jotakin, johon on todellista aihetta, hän saattaa tottua myöskin kuvittelemaan kaikenlaista, missä ei ole mitään perää, tulla hysteeriseksi ja muodostua taakak- si ympäristölleen. Niinpä onkin sanottava, että herkkyys on kaksiteräinen miekka, joten sitä ei suinkaan ole syytä vahvis- taa ja harjoitella, sillä se saattaa aiheuttaa aavistamattomia seurauksia.

Nainen ja mies 2/1949 -lehti

FOSSEY , GOODALL, SMUTS, GALDIKAS, JOLLY , HRDY. Näitä ihmisiä yhdistää kaksi asiaa. He ovat ansioituneita apinatutkijoita, ja he ovat naisia: Dian, Jane, Barbara ja niin edelleen.

Tässä kirjoituksessa pohditaan, miksi kädellistutkijoissa on niin paljon naisia. [1] Samalla sivutaan kysymystä uravalintojen yleisestä sukupuolittumisesta.

1960-luvulta lähtien apinatutkimuksen suosiota naisten parissa on selitetty – ylipäätään voitu selittää – sopivalla roolimallilla, Jane Goodallilla. Hän nousi maailmanmaineeseen kuvailtuaan luonnonvaraisten simpanssien lihansyöntiä, työkalujen käyttöä ja muita aiemmin tuntemattomia käyttäytymispiirteitä.

Roolimalliselitys ei luonnollisesti voi olla kattava: Goodallin oma innostus ei esimerkiksi voinut perustua naispuolisten simpanssitutkijoiden työhön. [2] Vastaava huomio pätee kaikkien alojen naispioneereihin. [3]

Aloitetaan uravalintojen tarkasteleminen siitä yksinkertaisesta havainnosta, että ihmisillä on taipumus vertailla ominaisuuksiaan ja taitojaan muiden ominaisuuksiin ja taitoihin. Vertailutaipumus on voimakkaimmillaan teini-iässä, mutta jo nelivuotiaat tekevät sitä.

Tämän vertailutaipumuksen lisäksi on havaittu, että usein lapset ja nuoret harjoittavat juuri niitä ominaisuuksiaan ja taitojaan, joissa he huomasivat olevansa hyviä ja/ tai sopivassa määrin muita parempia. Eli taitoja, joissa he vertautuivat hyvin.

Mutta selittävätkö vertailu ja harjoittelu apinatutkimuksen tai ylipäätään ammattien sukupuolittumista?

Asian selvittäminen on erittäin hankalaa. Emme tiedä, mitkä kaikki lapsuudenkokemukset ja nuoruudessa tapahtuneet sattumukset tuottavat sopivia onnistumisen kokemuksia. Ovatko tärkeimpiä ystävien, luokkatovereiden, opettajien vai sukulaisten kehut? Entä mikä merkitys on haukuilla ja epäonnistumisilla?

Se, että yksilöllä itsellään saattaa olla selkeä käsitys omaan uravalintaan vaikuttaneista kehuista ja onnistumisista, ei vielä kerro paljon. Kyse voi olla jälkikäteen rakennellusta, eheää ja myönteistä minäkuvaa ylläpitävästä fiktiosta. Vuorovaikutus yksilöllisten ominaisuuksien ja kasvuympäristöstä tulevien syötteiden välillä saattaa jopa olla niin mutkikasta, että yksilön ammatinvalinnan selittäminen jää väistämättä arvailuksi.

Väestötason selitykset ovat sen sijaan mielekkäämpiä. Suuret aineistot mahdollistavat muun muassa erilaisten kasvuympäristöjen ja myötäsyntyisten sukupuolierojen huomioimisen. On esimerkiksi ehdotettu – Goodallista huokuvaa empatiaa ja eläinrakkautta ajatellen – että naisten keskimäärin paremmat valmiudet asettua toisen asemaan ja keskimäärin vähäisempi kiinnostus teknisiin laitteisiin [4] sellaisinaan riittäisivät ohjaamaan heitä apinaammattien pariin – ihmisläheiset ammatit mukaan lukien. Kyseisen näkemyksen mukaan naiset ovat miehiä kiinnostuneempia kädellisten välisistä tunnesiteistä ja sik- si päätyvät useammin apinatutkijoiksi. [5]

Hypoteesi on sinänsä järkeenkäypä, mutta se luultavasti yksinkertaistaa mutkikasta vuorovaikutusketjua. Kädellistutkimuksen naisvaltaisuus voisi perustua siihenkin, että apinat käyttäytyvät eri tavoin miesten ja naisten läheisyydessä. Kyse olisi siis tutkimuskohteen reaktioista eikä niinkään eroista miesten ja naisten empatiataidoissa tai kiinnostuksenkohteissa. [6] Ehkä kädellisserkkumme eivät koe ihmisnaaraan ominaistuoksua tai fyysistä olemusta niin uhkaavaksi. Tutkijalle tällainen ”kyky” voittaa tutkimuskohteen luottamus olisi suunnaton valtti. [7]

Kädellisten moraalitunteita tutkineen Frans de Waalin mukaan miespuolisia tutkijoita saattaa haitata sekin, että he huomaamattaan eleillään osallistuvat apinoiden hierarkiakamppailuihin. Tällaista puolueellisuutta simpanssiuroot, joiden elämäntehtävä on kilvoitella statuksesta, eivät tietenkään voi suvaita.

ROOLIMALLISELITYS VÄHÄTTELEE NAISIA

KUTEN TODETTUA, apinatutkijanaisten uravalintoja on selitetty oikeanlaisella esikuvalla. Samaan tapaan naisten aliedustusta teknisillä aloilla ja insinööritieteissä selitetään usein sopivan roolimallin puutteella. [3]

Roolimalliselitykseen – pitipä se paikkansa tai ei – liittyy eräs häiritsevä, naisia vähättelevä piirre. Ajatus, että naisten aliedustus selittyy roolimallien puutteella, antaa ymmärtää, että naiset eivät voisi innostua asioista siksi, että asiat ovat innostavia itsessään. [8] Ikään kuin naiset eivät kykenisi arvostamaan inhimillisiä suorituksia riippumatta suorittajan sukupuolesta.

Joissakin yliopistoissa Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty poistamaan seiniltä professoreita esittävät muotokuvamaalaukset. Poistamista perusteltiin sillä, että kyseiset kuvat estävät opiskelijaneitoja näkemästä itseään alan huipulla. Samalla perusteella jopa filosofian opiskelua on moitittu turhaksi: ”Kyse on vain kuolleiden valkoisten miesten mietteistä.”

On tietysti totta, että yliopistojen muotokuvamaalaukset ovat miesvaltaisia. [9] Maalausten poistamisten perustelut ovat myös kannatettavia: samanlaiset lähtökohdat menestymiseen kaikille.

Kyseisenkaltainen ulkokultainen yliherkkyys tulee kuitenkin vähätelleeksi naisten kyvykkyyttä. Se olettaa, että tiedontuottamisen kaltaiset ylevät päämäärät eivät voisi naisia riittävästi innostaa. Muotokuviin keskittyminen myös lokeroi yksilöitä sellaisten ominaisuuksien perusteella, joihin he eivät itse voi vaikuttaa (sukupuoli, ihonväri ja niin edelleen). Kun tällainen jatkuu tarpeeksi kauan, pian jäljellä saattaa lopulta olla vain kaksi keskenään riitelevää ryhmittymää: oletetut uhrit ja oletetut sortajat.

Korkeimmat opinahjomme eivät saa tällä tavoin tehdä opiskelijoista merkityksettömiin identiteetteihin tukeutuvia uhriutujia. Jos näin tapahtuu, olemme antaneet vallan riitaiselle – tekisi mieleni sanoa simpanssimaiselle – ryhmäkuntaisuudelle. Kykymme ratkoa ihmiskuntaa vaivaavia todellisia ongelmia, nykyisiä ja tulevia, olisivat merkittävästi heikentyneet.

[1] Antropologi Melvin Konner arvioi vuonna 2015, että neljä viidestä tulevan sukupolven kädellistutkimuksen tohtoreista tulee olemaan naisia.

[2] Neuvostoliitossa Nadezhda Ladygina-Kohts (1889– 1963) julkaisi vuonna 1935 teoksen simpanssipienokaisen tunne-elämästä. Tästä pioneerista nuori Jane Goodall tuskin oli kuitenkaan kuullut; teos käännettiin englanniksi vasta vuonna 2002.

[3] Roolimalliselitys on ymmärrettävästi suosittu. Tekniikka ja talous 24/2021 -lehdessä henkilöstöjohtaja Hanna Vuorikoski esimerkiksi väittää, että ”roolimallien puute on hyvin iso syy siihen, ettei naisia hakeudu teknologia-alalle”. Tätä ei kuitenkaan ole osoitettu, ja voi olla, ettei edes pystytä aukottomasti osoittamaan. ”Roolimallin puutteen” tilalla voisi olla vaikkapa ”samahenkisten kavereiden puute”. Molempia selityksiä saattaa lisäksi olla hankala sovittaa siihen tutkimushavaintoon, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa ammatillinen eriytyminen sukupuolen mukaan on voimakkaampaa. Myös teknillisen psykologian tuore professori Janne Lindqvist puolustaa roolimalliajattelua. Hänen mukaansa ”tutkimustietoa on tarpeeksi siitä, että nuorille naisille tärkeää ovat esikuvat” (Tekniikka ja talous 40/2021). Olennainen tieto meiltä kuitenkin puuttuu. Millaisia esikuvia tarkkaan ottaen tytöt tarvitsevat ja paljonko heitä pitää olla? Kelpaako vaikkapa Marie Curie vai tarvitsevatko fysiikasta kiinnostuneet tytöt tuoreempia esikuvia? [4] Baron-Cohen, S. (2004): Olennainen ero: Totuus mie- hen ja naisen aivoista. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

[5] Jane Goodall oli ensimmäisiä, joka antoi luonnonvaraisille apinoille henkilökohtaiset ja ihmismäiset nimet. Osa Goodallin kollegoista syyttikin häntä tutkimuskohteiden turhasta inhimillistämisestä ja tieteeseen kuuluvan puolueettomuuden hyljeksimisestä. Tämä ristiriita antropomorfismin ja objektiivisuuden välillä on näennäinen: apinaserkuiltamme löytyviä inhimillisinä pidettyjä piirteitä – työkalujen käyttöä, väijytyssodankäyntiä, tarkoituksellista huijaamista ja niin edelleen – on mahdollista kuvailla ja selittää objektiivisesti siinä missä voimme objektiivisesti kuvailla ja selittää oman lajimme apinamaisuuksia.

[6] Varhaisin tuntemani esimerkki ihmisapinoiden kyvystä erottaa mies ja nainen on luonnontutkija Georges- Louis Leclercillä (1707–1788, tunnetumpi nimellä kreivi Buffon). Hän piti lemmikkinä nuorta simpanssiurosta, joka ihastui erääseen ihmisnaaraaseen siinä määrin että alkoi aina huitoa kepillä, mikäli joku naista lähestyi (teoksesta Hartmann, R. [1885]: Anthropoid Apes). Toinen varhainen havainto tulee Berliinin eläinpuiston johtaja Otto Hermesiltä (1838–1910). Hän kertoo orankikoiraasta, joka oli ”onnellisimmillaan naista halatessaan”. Simpansseille viittomakieltä opettanut Roger Fouts taas muistelee Next of Kin -kirjassaan, miten eräs simpanssineitokainen otti hänet romanttisten pyrkimystensä kohteeksi. Apinan lähentely-yritykset eivät lohduttaneet ihmistyttöystävästä haaveilevaa nuorukaista.

[7] Naiseudesta voi apinoiden parissa olla haittaakin. Olen esimerkiksi lukenut anekdootin, jonka mukaan eräällä tutkimusasemalla lemmenkipeä orankiuros raiskasi aseman naispuolisen kokin. Villeistä orangeistahan tiedetään, että seksuaalinen väkivalta on niillä yleistä – mikäli koiras saa naaraan kiinni ja mikäli naaraalla ei ole statuskoirasta suojelijanaan. (Tarinan mukaan kokin puoliso ei pitänyt tapausta merkittävänä rikkeenä sillä perusteella, että raiskaaja ei ollut ihminen.) [8] Uravalinnoista puhuttaessa termit aliedustus ja yliedus- tus ovat harhaanjohtavia. Yksittäinen mies tai nainen ei ole työpaikalla edustamassa sukupuoltaan – sen enempää kuin hän on edustamassa rotuaan, kansallisuuttaan tai seksuaalista suuntautumistaan.

[9] Ajatusten ja tieteellisten löydösten on seisottava tai kaaduttava sen mukaan, kuinka tarkkanäköisiä, loogisia ja selitysvoimaisia ne ovat, ei sen mukaan, millaiset sukuelimet, minkä värinen iho tai millaisia poliittisia kantoja ajatuksen esittäjällä sattuu olemaan. Tämä seikka näyttää 2000-luvun alun kulttuurisodissa unohtuneen.