KIRJAT

KESKIAJAN IHMEKERTOMUKSISTA EVÄITÄ USKOMUSHOITOKESKUSTELUUN

Sari Katajala-Peltomaa, Jenni Kuuliala, Marika Räsänen: Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä. Eletty usko myöhäiskeskiajalla. Gaudeamus, 2022.

ÄDÄN HETKELLÄ keskiajan ihminen kääntyi pyhimysten puoleen. ”Verta vuotava kuva” -teoksessa tarkastellaan ihmeitä, joita keskiajalla eläneet ihmiset todistivat osana kirkon toimeenpanemia pyhimykseksijulistamis- eli kanonisaatioprosesseja. Kanonisaatioasiakirjojen kautta paneudutaan siihen, mitä ihmeet ja pyhimysten kunnioittaminen kertovat keskiajan eletystä uskosta.

Suurin osa, jopa 90 prosenttia kanonisaatioprosesseihin ja muihin ihmekertomuksiin kirjatuista tapauksista oli erilaisia paranemisia. Ihmeiden kirjo oli kuitenkin laaja. Se piti sisällään myös näkyjä, ilmestyksiä, kadonneiden tavaroiden löytymisiä ja ihmissuhdeongelmien ratkeamisia.

Kirjan kirjoittajien mukaan sen päälähdemateriaali on nykynäkökulmasta ristiriitaista: kanonisaatioprosessit käsittelevät hengellisiä asioita, muta ne ovat samalla oikeus pöytäkirjoja. Keskiaikaisen ajatusmallin mukaan niin hengellisyydestä, pyhimyksistä kuin ihmeistäkin saattoi saada luotettavaa tietoa oikeudellisten kuulustelujen avulla.

Kirjoittajat korostavat, että kristinusko on ajassa ja paikassa muuttuva uskonjärjestelmä. ”Moni meille uskomattomana näyttäytyvä ilmiö, jollaisia tässäkin kirjassa käsitellään, oli keskiajalla teologisesti hyväksytty tai vähintään siedetty. Olisi väärin nähdä nämä tavat yksinomaan sivistymättöminä, harhaoppisina tai taikauskoisina.”

Yksi keskiaikaisen ihmeen määritelmistä kuului niin, että tapahtuma ylitti luonnonlait ja herätti hämmennystä. Mikä tahansa outo tapahtuma ei ollut ihme. Ihmiset saattoivat epäillä pyhimysten voimia ja yliluonnollisia selitysmalleja. Kirjatuilla ihmeillä tuli olla julkinen maine ja luotettavia todistajia. Epäluotettavat todistajat saattoivat liioitella rooliaan tapahtumien kulussa, koska onnistunut avunpyyntö pyhimykseltä lisäsi rukoilijan tai avun ehdottajan asemaa yhteisössään. Silminnäkijähavaintojen ohella koulutus, lääketieteen tai juridiikan opinnot, edesauttoivat todistajan luotettavuutta. Hyvä maine, varakkuus ja arvostettu sosiaalinen asema hälvensivät epäluuloja kuulustelijoiden silmissä. Kriittiset äänet olivat harvinaisia keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa.

Tutkijakunnan konsensus nykyään on, että kirjatut todistuslausunnot yksityiskohtineen ovat monipuolisen valinnan tulosta. Ne eivät kerro, mitä tapahtui, vaan miten asiat haluttiin kertoa ja mitä päätettiin kirjata tapahtuneen. Kaikkea kuulustelujen tuloksena esiin tullutta tietoa ei ollut tarpeen säilyttää, jotta pyhimyskandidaatin pyhyys saataisiin todistettua. Oletettavasti juuri eletyn elämän ja uskon sotkuisuutta on karsiutunut pois. Toisinaan kirjoittajat voivat esittää vain perusteltuja oletuksia menneistä tapahtumista.

Kun kuulustelut päättyivät, toimitettiin niiden aikana kerätty materiaali paavin kuuriaan arvioitavaksi. Siellä kardinaalikollegio arvioi, onko todisteita riittävästi pyhyyden osoittamiseksi. Vasta vuonna 1587 Paavi Sixtus V perusti paholaisen asianajajana tunnetun viran (promotor fidei), jonka tuli esittää kritiikkiä tutkittavasta pyhimyskultista ja sen oikeellisuudesta.

Tämän päivän kanonisaatioprosesseissa vaadittujen ihmeiden määrä on huomattavasti pienempi kuin keskiajalla ja uuden ajan alussa. Autuaaksi julistamiseen vaaditaan yksi todennettu ihme ja kanonisaatioon toinen. Ihme on voitava yhdistää pyhimykseen, jolta apua on pyydetty, tapahtumalle ei saa olla tieteellistä selitystä, ja itse tapahtuma ja avunpyyntö tulee dokumentoida ja tarjota evidenssiksi. Todistajien on oltava yksimielisiä näistä seikoista, ja tapauksen pitää läpäistä Vatikaanissa lääkäreiden arviointi.

Mitä merkitystä keskiaikaisen eletyn uskon ilmiöillä on tässä päivässä? Kirjoittajien mukaan analyysit tuovat tietoa ihmekertomusten merkityksestä nyky-yhteiskunnan keskusteluille esimerkiksi uskosta, uushengellisyydestä ja historian poliittisuudesta.

”Hengellisyyden merkitys näkyy nyky-yhteiskunnassa vahvasti myös lääketiedettä ja parantamismenetelmiä koskevassa julkisessa keskustelussa. Erilaiset vaihtoehtoiset hoitomuodot ja uskomushoidot ovat kasvattaneet suosiotaan ja näkyvyyttään, ja hengellisyydellä on merkittävä rooli länsimaisen lääketieteen saamassa kritiikissä. Nämä ilmiöt eivät ole yksi yhteen keskiaikaisen eletyn uskon ja uskonnollisen parantamisen kanssa, mutta eletyn uskon käsite ja sen historiallinen tarkastelu antaa eväitä niidenkin analysointiin”, kirjoittajat esittävät.