KIRJAT

HÖRHÖKIN VOI OLLA RATIONAALINEN

Tuomas Leisti & Hanna Poskiparta: Päätöksenteon illuusiot. Tuuma, 2022.

IRJA ”Päätöksenteon illuusiot” opettaa lukijalle, että päätöksiä kannattaa tehdä pähkäilemällä niitä sopivasti, mutta ei liikaa. Ja sen, että joskus ei mikään määrä pähkäilyä auta, vaan pitää vain vetää henkeä ja mennä tunteella.

Kirjan nimi saattaa herättää mielikuvan siitä, että se käsittelee yritysmaailmassa tapahtuvaa päätöksentekoa, mutta se liikkuu paljon laajemmalla alueella. Päätös määritellään kirjassa miksi hyvänsä valinnaksi, jonka tapahtuessa on mukana tietoinen kokemus valitsemisesta. Vesihanan kääntäminen kiinni aamusuihkun jälkeen ei siten ole päätös, vaikka tilanteessa on paljon vaihtoehtoja, kuten jättää hana valumaan tai vaikka lyödä se lekalla hajalle tai jäädä suihkuun seisomaan loppupäiväksi. Jos sen sijaan on kyllästynyt hammastahnaansa ja tuskailee supermarketin hyllyn ääressä, minkä kymmenistä erinäköisistä tahnatuubeista ostaisi, kyseessä on päätös.

Eikä kirja oikeastaan pysy edes näin lavean määritelmän raameissa, vaan osa esimerkeistä koskee sitä, miten ihmiset muodostavat mielipiteitä asioista, jotka eivät liity päätöksentekoon ollenkaan ja sitä, miten mielipiteitä puolustetaan, kun eteen tulee joku, jolla on eri mielipide.

Kirjassa esitellään tiedonkäsittelyn illuusioiksi kutsuttuja aivojen käyttämiä heuristiikkoja, jotka antavat evoluutiossa kehittyneet painoarvot tietyntyyppisille tapahtumille ja vääristävät systemaattisella tavalla aivojen tulevaisuusarvioita niin, että ne poikkeavat todennäköisyyslaskennan avulla saaduista ennusteista. Painoarvot tulevat tietoisuuteen tunteiden muodossa ja tekevät sen, että vaihtoehdot asettuvat emotionaalisiin tärkeysjärjestyksiin, joihin on hyvin vaikea vaikuttaa tilastotiedoilla tai matemaattisilla todennäköisyyksillä. Näistä evolutiivis-emotionaalisista painotuksista, höystettynä synnynnäisillä persoonallisuuspiirteillä ja elämässä koetulla, syntyvät yksilön arvot ja mielipiteet. (Heuristiikkojen tunteminen auttaa myös ihmisten manipuloinnissa, kuten kaupallisten ja poliittisten markkinointikampanjoiden suunnittelijat hyvin tietävät.)

Sana ”rationaalisuus” eri muodoissa esiintyy kirjassa 244 kertaa, mutta selkeää määritelmää sille ei anneta. Koska kirjan tarkoitus on auttaa lukijaa parantamaan rationaalisten päätösten tekoa, tätä voinee pitää puutteena. Mieleen hiipiikin epäilys, että kirjoittajien kriteeri rationaaliselle on sama kuin lähes kaikilla muillakin: toisten toiminta on rationaalista, jos se minusta tuntuu fiksulta.

Koska mitään tyhjentävästi määriteltävää ja samalla jokapäiväiseen elämään sovellettavaa rationalisuutta ei ole olemassakaan, voisi arkipäiväinen määritelmä olla, että ihminen toimii rationaalisesti, jos toimii tavalla, joka sopii yhteen hänen lyhyt- ja pitkäaikaisten tavoitteidensa kanssa, sillä tiedolla, jota hänellä on.

Tärkeää tuossa määritelmässä on, että toisen ihmisen rationaalisuutta ei voi päätellä omien arvojen ja tiedon perusteella. Eli jos kirjoitustaitoisen ihmisen arvomaailmassa vaurastuminen on tärkeää, on rationaalista myydä hömppää, koska sillä rikastuminen on helpompaa kuin kertomalla ihmisille monimutkaisia ja joskus vähän kylmiäkin tieteelliseen tutkimukseen perustuvia totuuksia. Silloin on rationaalista kehittää raflaavia salaliittoteorioita kännykkäsäteilystä ja rokotteiden mikrosiruista, ja osallistua niillä aktiivisesti somekeskusteluihin. Ja tietenkin esitellä niitä ja tulevaa kirjaansa myös blogeissa, YouTubessa ja kaupallisten tv-kanavien hörhömmissä asiaohjelmissa.

Kirjoittajien mukaan päätös perustuu aina intuitioon, mikä tarkoittaa, että jokin vaihtoehto tuntuu toista paremmalta jo ennenkuin on ehtinyt muotoilla valintaansa sanallisen perustelun. Koska olemme tarinoivia eläimiä, haluamme kuitenkin usein sen sanallisen perustelun päätökselle. Tätä reflektiivistä ajattelua voi kirjoittajien mielestä esiintyä kolmessa olomuodossa:

1. Henkilö hyväksyy intuition sellaisenaan, jolloin kyseessä on jokin versio ”mä nyt vaan oon tällainen tunneihminen” -tarinasta.

2. Henkilö kehittää intuition mukaisen, mutta järkevältä kuulostavan selityksen toiminnalleen. Tämän rationalisoinnin perusaineosa on omaa tarinaa tukevien faktojen metsästys ja tarinan kanssa ristiriitaisten faktojen ignooraaminen.

3. Rationaalinen ajattelija sen sijaan on tietoinen rationalisoinnin ohessa syntyvän vahvistusharhan voimasta ja pystyy ottamaan huomioon myös tietoa, joka ei sovi hänen narratiiviinsa ja näkemyksiä, joita ei koe omikseen.

Kakkosvaihtoehto on ylivoimaisesti tavallisin toimintatapa. Monet esiintyvät omassa minätarinassaan kriittisenä kyseenalaistajana ja kuvien kaatajana. Sellainen minäkuva ei takaa, että edes tietäisi mistä puhuu, kun esittää kritiikkiään, mutta ei sillä ole väliäkään, kunhan homma toimii retorisesti. Paljon vaikeampaa on tarinoida itselleen rooli omien uskomusten kyseenalaistajana – sellaisena, joka alati toimii paholaisen asianajajana omille varmoille käsityksilleen. Eivätkä ihmisaivot sellaiseen venykään.

Mutta aateluus velvoittaa ja jos riittävän usein hokee itselleen, että yritä nyt perhana vieköön kumota edes yksi oma uskomus päivässä ja tee se kunnolla, saattaa silloin tällöin näin tapahtuakin. Ja se se vasta opettavaista onkin! Mikään oppi ei uppoa niin syvälle kuin se, joka tulee puskista ja osoittaa omat aiemmat uskomukset vääriksi.

Kehotuksen kyseenalaistaa omia uskomuksia näen itse kirjan yhdeksi ydinsanomaksi, mutta varma en ole, koska kirja lentelee aiheesta toiseen ja viivähtää yhdessä vain hetken, palatakseen taas takaisin siihen, mistä oli puhetta aiemmin. Toistoa on siis paljon, ja välillä tuntuu siltä, että jotkin väittämät ovat keskenään ristiriitaisia. Mutta se voi johtua siitäkin, että käsitteitä ei ole määritelty kunnolla.

Kirjassa puhutaan paljon pitkän kokemuksen tuottamasta perstuntumasta, joka auttaa tekemään oikeita ratkaisuja intuition varassa. Tässä yhteydessä olisi ollut paikallaan kertoa, minkälaisissa olosuhteissa tuo perstuntuma kehittyy aidosti toimivaksi, eli sellaiseksi, että päätökset ovat parempia kuin tietoisen harkinnan avulla tehdyt aloittelijan päätökset.

Vuosien kokemus johtaa alalla kuin alalla siihen, että tekijä kokee tietävänsä, mitä tekee ja toimii rutiininomaisesti ja varmasti. Edellytys toimivan intuition synnylle kuitenkin on, että aivoille on tarjolla luotettavia sensorisia vihjeitä intuitiivisten päätösten synnylle ja tekoja seuraa riittävän nopeasti tieto onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Jos tätä palautetietoa ei tule joka kerta, ei toimivaa intuitiota voi kehittyä. Sen takia palomies ja kirurgi voivat vuosien saatossa kehittää toimivan intuition, kun taas pörssianalyytikko ja psykoterapeutti eivät.

Voin lämpimästi suositella kirjaa hänelle, ken kuvittelee intuition olevan aina väärässä ja pähkäilyn taulukkolaskentaohjelman kanssa olevan ainoa tie oikeisiin ratkaisuihin. Jotain se tarjonnee myös hänelle, joka luottaa sokeasti intuitioonsa ja pitää otsa rypyssä harkintaa vain pelokkaiden kontrollifriikkien juttuna. Jos asettuu ääripäiden väliin, kirjan lukeminen saattaa mennä vahvistusharhan piikkiin, eli sopii omaan maailmankuvaan, mutta ei tuo kovin paljon uutta tietoa.

Leipätekstin lomassa vaihtelua tuovat yritysmaailman edustajien kommentit omista päätöksentekokokemuksistaan, ja lähteinä on listattu tutkimuksia mm. sosiaalipsykologian ja markkinoinnin alalta. Skeptikon kannattaa kuitenkin muistaa, että suurta osaa sosiaalipsykologian eniten siteeratuista tutkimuksista ei ole pystytty toistamaan.

Kommentti

”PÄÄTÖKSENTEON ILLUUSIOT” antaa ymmärtää, että harkinta ja yön yli nukkuminen ovat itsehillinnän avulla tehtäviä valintoja, joilla kuka hyvänsä kaikissa tilanteissa voi siirtää päätöstä, kunnes hetken huuma on talttunut ja voi tehdä paremman päätöksen. Käsitteet kuten itsehillintä ja tahdonvoima ovat kuitenkin luonteeltaan dualistisia. Ne sisältävät oletuksen, että on olemassa jotain, joka ei ole ”automaattista” aivotoimintaa, mutta joka vaikuttaa aivotoimintaan ja saa sen palvelemaan ”tietoista tavoitetta” ”viettien” sijaan.

Tällainen on tietenkin peruskauraa self-help -kirjallisuudessa, eikä olisi mitään järkeä heristellä sormea dualismista, jos sivuilla muutenkin hehkutettaisiin hengellisyyksiä ja reiki-energiaa. Mutta koska tämän kirjan esittelyssä puhutaan aivotutkimuksesta ja tieteestä ja tämä arvostelu julkaistaan Skeptikko-lehdessä, asetan riman vähän korkeammalle.

Harkinta ja vatulointi ovat yhtä deterministisiä aivotoimintoja kuin toiminta “hetinyt”. Ainoa ero on, että nopea toiminta joskus tapahtuu ilman, että sitä edeltää tietoinen kokemus valinnasta. Mikäli toiminnan lopputulos on minäkuvaan sopiva ja kulttuurisestikin sallittu, ei mitään tarvitse jälkikäteen selitelläkään. Jos sen sijaan kyseessä on laihdutuskuurin ennenaikainen päättyminen neljään suklaalevyyn ja jäätelölitraan tai ärsyttävän tyypin leukaperien hellää kovempi hieraisu rystysillä, on tyypillistä, että toiminnalle kehitetään selitys tyyliin ”en tiedä, mikä minuun meni”, joka tarkoittaa sitä, että toiminnassa ei ollut mukana tunnetta siitä, että sen valitsi ”itse”.

Tahdonvoimaa ei ole olemassa. Kokemus sisäisen kamppailun voittamisesta on vain merkki siitä, että aivot eivät (yksilöllisistä synnynnäisistä syistä) kyseisissä fysiologisissa ja ympäristöoloissa käynnistä nopeaa toimintaa, vaan ”tilanne menee ohi”. Vaikka hetken teki mieli suklaata tai tirvaista typerystä, pääsevät muut aivoverkostot estämään sen, mikä toisella ihmisellä täsmälleen samoissa fysiologissa ja ympäristöoloissa johtaa välittömään toimintaan.

Aivoissa ei toisin sanoen ole mitään homunculusta, joka itsenäisesti aktivoi tai vaimentaa jotakin toimintaa. Modernissa psykologiassa homunculuksen aseman on saanut etuotsalohko, mutta sen toiminta on aivan yhtä deterministinen seuraus ketjussa edeltävien hermosolujen aktivaatiosta Ainoa syy, miksi yksi ihminen toimii eri tavalla täsmälleen samassa tilanteessa kuin toinen, on että heidän aivoanatomiansa ja/tai synapsien proteiinit ovat erilaisia.