Minä, skeptikko

Leppälä Kari

kaksi Heikkiä. Vanhempi Ajalta, Jolloin Minusta Tuli Jumalankieltäjä Ja Toinen Tuoreempi.

”Skeptikon tehtävä on aina tavoitella objektiivista totuutta riippumatta

siitä, mikä ’totuus’ miellyttää itseä eniten.”

VARHAISIN SKEPTINEN MUISTIKUVANI liittyy Jumalan haastamiseen illalla omassa sängyssä joskus alle 10-vuotiaana. Tuumin, että jos Jumala on olemassa ja aidosti kaikkivaltias, voisin pyytää asiasta jonkinlaista havaittavissa olevaa todistetta. Yritin kyllä varmistaa selustaani korostamalla, etten sinänsä epäile, haluaisin vain vahvan todisteen. Salama tai mikään sen vastine ei iskenyt, mitään ei tapahtunut. Epäilyn siemen oli langennut mieleni syvyyksiin.

MAANTIEDETTÄ JA MUSIIKKIKIRJASTON HOITOA

SYNNYIN 1949 helsinkiläiseen, keskiluokkaiseen, mutta aika vähävaraiseen perheeseen. Alakerrassa oli kuitenkin Vainion kirjakauppa, josta sain ostaa halpoja seikkailukirjoja ja maailman ihmeitä kuvaavia tietoteoksia. Olen säilyttänyt näistä useimmat.

Olin kotona työpöydän äärellä viihtyvä sen ajan nörtti, en kuulunut jengeihin enkä harrastanut mitään tuhmuuksia, urheiluakin vain kohtuullisesti, mutta luin aika paljon. Koulu sujui hyvin ja valmistuin 1975 Helsingin yliopistosta maantieteen maisteriksi, vaikka olin ollut myös yhteiskunnallisesti hyperaktiivinen. Tutkinnollani ei tietenkään töitä saanut, mutta onneksi löysin sattumalta eli äitiysloman sijaisuuden aikana sisäisen kirjastonhoitajani, suoritin asiaan kuuluvat ammattiopinnot ja siinä työssä elämä sitten sujahtikin.

Erikoistuin musiikkikirjastotyöhön ja olen jatkanut sen parissa myös eläkkeellä aina joutessani. Pääharrastukseni vanhemmalla iällä on ollut säveltäjien teosluetteloiden kokoaminen, eräänlainen perustutkimus siis. Erkki Melartin, Oskar Merikanto ja Selim Palmgren on jo hoidettu, työn alla on nyt Leevi Madetoja. Sibeliukseen en ole koskenut. Sen sijaan musiikilliset idolini, Wolfgang Amadeus Mozart ja Frank Zappa, ovat molemmat saaneet minulta perusteellista teosten esittelyä julkaisuiden muodossa, vaikken niissä perustutkimusta olekaan voinut tehdä.

Kotini ei ollut mitenkään uskonnollinen, vaikka äidin puolen suvussa riittää pappeja ja muuten vaan jumalista tätiväkeä, joiden tarjoamat pyhäkoulut eivät tehneet minuun tarkoitettua vaikutusta. Lapsuuden epäily jalostui lukiovuosina tietoiseksi ja aika jyrkäksi ateismiksi, jonka kruununa koko kouluajan kymppinä pysynyt uskonnonnumero putosi yo-todistuksessa yhdeksikköön. Tekopyhäksi tulkitsemani opettajamme sai viimeisen sanan.

Minulla oli lyhyehkö von Däniken -kausi, jonka taustalla oli rajaton uteliaisuuteni eriskummallisia ja selittämättömiä ilmiöitä kohtaan. Vaikka olen varovainen nynny, mieleni rakastaa tutkimusmatkoja ja arvoitusten selvittämistä. Onneksi olivat ja ovat kirjat, musiikki, kuvataiteet, arkkitehtuuri ja muut hienot asiat.

TODISTUSTAAKKA ON JUMALIIN JA KEIJUKAISIIN USKOVALLA

MITÄÄN OMAKOHTAISIA selittämättömyyksiä ei elämäni ole tarjonnut, vaikka olen kovasti yrittänyt taivaallekin tuijotella.

Minusta tuli aika varhain ajatteluni luonnontieteisiin ankkuroinut rationalisti. En silti sulje kokonaan pois mahdollisuutta, että maailmassa on ilmiöitä, joita emme kykene selittämään. Voi olla niinkin, että sitä ymmärryksemme ja tieteemme ulottumattomissa nyt olevaa on paljon enemmän kuin osaamme kuvitella. Esimerkiksi jatkuvasti tehtäviin UFO-havaintoihin suhtaudun suurella uteliaisuudella. Osa videomateriaalista on aika häkellyttävää, vaikka aitoudesta ei tietysti ole takeita.

Ateismista olen sittemmin luopunut todettuani omakohtaisesti, että uskovan kanssa väittely on hedelmätöntä. Olen ollut pari vuosikymmentä yksinkertaisesti uskonnoton; asia ei kiinnosta sen vertaa, että vaivautuisin väittelemään. Todistustaakka on jumaliin ja keijukaisiin uskovalla, ei minulla. En odota sillä saralla mitään mullistavaa tapahtuvaksi.

Suhtaudun suvaitsevasti henkilökohtaisiin uskomuksiin, ne ovat mielestäni jokaisen oma asia. Uskonnolliset organisaatiot ovat aivan eri asia. Niiden aktiivista kritiikkiä pidän sekä mielekkäänä että eettisesti välttämättömänä. Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat myös vallankäyttäjiä, mistä syystä tavoittelen niiden ja valtion täydellistä eroa. Suomessa on tässä suhteessa surkea tilanne, kun kaksi kirkkokuntaa on valtiovallan erityisessä suojeluksessa, niillä on verotusoikeus ja automaattinen jäsenyys vastasyntyneillekin.

Uskonnollisten näkemysten lakiin kirjattu erityinen suoja on kansalaisten tasa-arvoa vakavasti loukkaava piirre. Hävettää myös aina, kun valtioneuvosto kokoontuu ”juhlajumalanpalvelukseen”. Edes vitsailu ”juhlajumalalla” ei lohduta.

SKEPSIKSEN KOLME SUURINTA ONGELMAA

MUISTELEN liittyneeni Skepsiksen jäseneksi hyvin pian järjestön perustamisen jälkeen 1987. Olisin ollut siihen henkisesti valmis lukioikäisestä alkaen, enkä empinyt, kun mahdollisuus sitten tuli. Minua miellytti alusta lähtien se, että järjestössä jöötä pitivät lähinnä tutkijat, tieteen edustajat.

Joissain vaiheissa harkitsin aktiiviksi ryhtymistä, mutta en sitten loppujen lopuksi ole tehnyt muuta kuin jonkin verran kirjoittanut Skeptikkoon ja yrittänyt muussa elämässäni edistää kriittisen ajattelun suosiota. Ratkaisuni perustui siihen, etten ole minkään huuhaan uhkaaman tiedon alan erikoistuntija (maantiede ei ole yleensä tulilinjalla), joten en uskonut minulla olevan mitään erityistä osaamista tarjottavana Skepsikselle. Olen kyllä jonkun kerran katunut ratkaisuani ja moittinut itseäni vastuun väistelystä.

Olen kritisoinut ajoittain Skepsiksessä toimineita ja Skeptikkoon kirjoittaneita ihmisiä, jotka ovat mielestäni olleet liikkeellä henkilökohtaisella agendalla ja riitaisalla asenteella. Minusta molemmat ovat sietämättömiä piirteitä järjestössä, joka perustaa toimintansa tieteelliseen maailmankuvaan ja asialliseen kriittisyyteen. Minusta järjestön ja sen lehden käyttäminen henkilökohtaisten antipatioiden ilmaisemiseen on väärin.

Itse Skepsistä en ole koskaan kritisoinut, koska rutinoituneena järjestöihmisenä ymmärrän, miten vaativaa, työlästä ja epäkiitollista toiminnan vetäminen on. Mutta on toki tärkeätä, että myös omaa pesää tutkii koko ajan kriittisellä katseella. Aina löytyy parannettavaa ja kerran hyvä voi muuttua tunkkaiseksi.

Pauli Ohukaisen tuoreessa purkauksessa (Skeptikko 4/2022) on kohtia, joita pidän perusteltuina nostaa keskusteluun. Toisaalta pidän hänen kritiikkiään siinä mielessä epäreiluna, ettei hän tunnista ja tunnusta tavallisia järjestötoiminnan ongelmia vaan näkee ne Skepsiksen kohdalla ylidramaattisesti ja erityisinä. Itse ajattelen, että Skepsiksen suurin ongelma on (1) jämähtäminen vanhoihin toimintatapoihin, toiseksi suurin (2) julkisten kasvojen puuttuminen ja kolmantena ehkä (3) selkeän fokuksen hämärtyminen julkisessa toiminnassa.

Esimerkiksi huuhaan vastainen toiminta on muuttunut vuosien mittaan huomionarvoisesta näkymättömäksi, koska julkinen puhe on täynnä huuhaata ja huomiota voisi pikemminkin saada nimeämällä asioita ja ihmisiä, jotka eivät ole tuottaneet pelkkää huuhaata. Kaipaisin ehkä nykyistä enemmän myös yleisen kriittisen ajattelun opettamisen ja omaksumisen ideointia ja promovointia.

Olen silti vahvasti sitä mieltä, että jokainen Skepsiksen jäsen on vastuussa järjestön ilmeestä. Jos on passiivijäsen, kuten itse olen, ei isompaan kritiikkiin ole edes oikeutta. ”Tule itse tekemään paremmin!” on aina mielekäs vastakommentti. Jos ei päästetä, sitten saa nuristakin.

SKEPTISYYTEEN KUULUU ENNAKKOLUULOTTOMUUS

OLEN TÖRMÄNNYT USEIN HARHAKÄSITYKSEEN, että skeptikko ”vastustaa kaikkea”. En ole varma, onko tämä ihan omaa syytämme vai toiminnastamme riippumatonta. Se on kuitenkin ikävä painolasti, jota vastaan olen yrittänyt toimia. Kuulun siis ”myönteisten” skeptikkojen koulukuntaan, jos nyt kukaan muu moista edes tunnistaa.

Suoraan sanoen pitäisin hyvänä, jos ”skeptismi” korvattaisiin käsitteellä ”kriittinen ajattelu”, koska ainakin itselleni juuri se on olennainen ydinkäsite. On asioita, joita täytyy aktiivisesti vastustaa (tästä enemmän seuraavassa kohdassa), mutta pääosin riittää täysin, että soveltaa erilaisiin outoihin väittämiin kriittisen ajattelun periaatteita eli pyrkii selvittämään, mihin tosiasioihin näkemys perustuu vai perustuuko ollenkaan.

”Myönteisyyden” lisäksi omaan käsitykseeni skeptisyydestä kuuluu olennaisesti henkinen ennakkoluulottomuus ja valmius kohdata ilman vahvoja oletuksia myös sellaisia ajatuksia, joita ei itse ole aikaisemmin käsitellyt. En löydä perustetta suhtautua kielteisesti uusiin ja outoihin väitteisiin. Aina pitäisi löytyä aikaa ja kiinnostusta selvittää, mistä väite kumpuaa, mitä sen taustalla on.

Rokotteiden vastaisuus on hyvä esimerkki asiasta, joka on paljon monimutkaisempi kuin kiihkeimmät kriitikot haluavat myöntää. Perusteettomien syiden lisäksi on nimittäin myös perusteltuja syitä olla rokotteista huolissaan olematta kokonaisvaltaisesti ”rokotekriittinen”. Minusta skeptikon tehtävä on aina tavoitella objektiivista totuutta riippumatta siitä, mikä ”totuus” miellyttää itseä eniten.

Kolmas oman skeptisyyteni peruspiirre on se, että haluan tehdä selvän eron näkemyksen ja sen esittäjän kritisoimisen välillä. Jälkimmäiseen saa mielestäni sortua vain, kun kyseessä on huijari, puoskari, ihmisten terveydelle vaarallinen ihminen. Muuten täytyy keskittyä avaamaan väitettä tai uskomusta, ei pohtimaan väitteen esittäjän mielenterveyttä tai motiiveja. Skepsis on suhteellisen hyvin toiminut juuri näin, vaikka jonkin verran lehtikeskusteluissa on noussut esiin henkilökohtainen nokittelu (olen itsekin siihen syyllistynyt).

Skepsis on ja sen tulee olla ensi sijassa totuuden etsijä, ei väärin tai tyhmästi ajattelevien rankaisija ja julkinen nolaaja.

OSA HUUHAAN KAUPPIAISTA KUULUISI VANKILAAN

KIRJASTONHOITAJANA suhtaudun inhimilliseen ajatteluun suvaitsevasti, mutta en kritiikittömästi. Yleisen kirjaston on annettava tilaa yhteiskunnassa esiintyville ajatuksille ottamatta kantaa puolesta tai vastaan, syyllistymättä tietoiseen tai alitajuiseen itsesensuuriin. Sananvapaus on konkreettinen arvo, ei teoriaa. Kokoelmaa on kyettävä rakentamaan niin, ettei synny ”aatteellisia vinoumia” ja että erilaisista näkemyksistä pyritään asettamaan tutkittavaksi mahdollisimman laadukkaasti tehtyä aineistoa. Monissa kirjastoissa on ongelmana se, että eri tavoin huuhaan piiriin luokiteltavaa materiaalia tuotetaan valtavasti, eikä henkilökunnan asiantuntemus aina riitä edes alustavaan arvioon tämän tai tuon julkaisun sopivuudesta edustamaan jotain näkemystä.

Itselleni ei tuota ongelmia kohdata kummallisten ajatusten riivaamia ihmisiä kasvokkain. Kirjastonhoitajan ammattiin kuuluu neutraali ja kohtelias suhtautuminen asiakkaisiin; eihän siitä mitään tulisi, jos tiskin takaa ruvettaisiin moittimaan toisen musiikkimakua ja suosittelemaan hänelle ”parempaa” musiikkia. Itse olen pyrkinyt luottamaan esimerkin voimaan, sillä en usko tieteelliseen argumentointiin tilanteissa, joissa toisella puolella nojaudutaan tieteellisen ajattelun sijasta uskonnolliseen tai muuten sokeaan luottamukseen, joka ei kaipaa varsinaisia todisteita.

Jos ihminen uskoo homeopaattisten valmisteiden myönteiseen vaikutukseen, ei hän näkemystään muuta loogisella argumentoimalla. Pilkallinen asenne vain vahvistaa uskoa, marttyyrin kruunu on kevyt kantaa.

Luotan siihen, että skeptinen elämänasenne säteilee jonkinlaista hidasta ja hiljaista vaikutusta ympäristöön. Olin nuorempana aika ärhäkkä väittelijä, nykyään tyydyn enemmän kuuntelemaan ja lähinnä esittämään kysymyksiä, joita pohtimalla jotain uskomusta voi myös lähestyä. Ärhäkkyyden ja kuuntelemisen välistä pitäisi myös Skepsiksen julkisen imagon löytää paikkansa, nykyään ehkä aiempaa enemmän siltä kuuntelemisen puolelta. Kannattaa mieluummin etsiä edes pieniä yhteisiä nimittäjiä kuin puolustaa omaa oikeassa olemistaan kiivaalla asenteella. Suurin osa ihmisistä ei nimittäin jaksa välittää oikein mistään Skepsiksen toimialaan kuuluvista asioista.

Ymmärrän kyllä, että usein on helpompi puhua suvaitsemisesta ja kuuntelemisesta kuin toteuttaa sitä käytännössä. Itse jaan huuhaan tuottajat selkeästi kahteen kategoriaan, vilpittömiin ja kauppiaisiin (yleensä nämä ovat kiinnostuneet sekä rahasta että vaikutusvallasta). Suhtaudun myötätuntoisesti ihmiseen, joka kokee olevansa ”sähköyliherkkä”, mutta äkäisesti siihen, joka myy näille onnettomille kalliita ja hyödyttämiä kapineita. Huuhaa-bisnes on laajaa ja monimuotoista, ja kaikkeen siihen suhtaudun erittäin kielteisesti.

Mielestäni Suomen lainsäädäntöön tulisi ehdottomasti saada ns. puoskaripykälät, jotka naulitsevat todistustaakan alle mitä tahansa väitteitä esittävän henkilön siitä riippumatta, tekeekö väitteillään bisnestä vai ei (ihan kaikki eivät tee). Osa nykyisistä toimijoista kuuluisi ilman muuta vankilaan; ei siksi, että se heitä ”parantaisi”